Joskus 1964 kirjoitin Yrjöstä runon, jonka nyt julkaisen uudelleen, kun Yrjö oli 1972 antanut sen Aamulehden toimittajalle, jossa se ensi kerran on julkaistu. Tapahtuma osoittaa kuitenkin sen, että Yrjö piti runostani, vaikka oli usein ankara kriitikko.
Hän yksin on onnellisempi
Hän on mies jonka tukka on harventunut
elon suurissa tappeloissa,
hän on muutenkin hieman jo vanhentunut,
hän on riehunut savotoissa.
Tuli sota ja turmioon syöksi,
se miehen raiteiltaan,
kun luteiden kanssa yöksi
ain joutui tappelemaan.
Mutta mies oli laatua kovaa,
niinpä raiteilleen palaili,
sodan jälkeen hän kaivoi ojaa,
mut`mielessään manaili.
On huonoksi käynyt jo maha,
ja vaivaa reumatismi,
kyllä emmärrän olla on paha
enää suuri optimisti.
Ei pauloihin saanut Lempi,
ei Lempi ei Iitakaan,
hän yksin on onnellisempi
tuossa pienessä torpassaan.
Mut`ollut on hänkin nuori,
ja voimakas otteiltaan.
Nimeltänsä Yrjö Vuori,
joka vieläkin mainitaan.
Mikä ois olla kun kiintotähti
on jota seurailee,
sen kiertolaiseksi hän lähti
eikä palaja paikoilleen.
Monet asiat runossa olivat totta. Sotapäiväkirjassa hän saattoi välillä pitää luteita pahempana riesana kuin vihollista. Lempi ja Iitakin olivat todellisia nuoruusromansseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti