keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kihlautuminen

Sitten menin kihloihin. Se ei ollut mikään pikakihlaus, vaan kihlaus vakavalla aikomuksella aloittaa elämä perheellisenä. Joulun välipäivinä matkustimme Tampereelle ja ostettiin lapinkultaiset sormukset. Sormukset ostettiin ihan keskustorin vieressä sijaitsevasta kultasepän liikkeestä Hämeenkadulta. Tampereella asui myös minun enoni, jonka luokse ensin suunnistimme pienen kakun kanssa kylään. Muistaakseni rahasta teki siihen aikaan tiukkaa, sillä olin ostanut vähän parempia vaatteita ja matkat ja muut tekivät sen, että vekselillä se sormus tosiasiassa silloin tuli maksettua. Tästä ei ole kuitenkaan mitään muistiinpanoa, enkä ole kenellekään puhunut, mutta niin sen täytyi olla sillä olihan minulla ollut vielä moponkin osamaksut kesken.
.
Juhlat olivat melkoiset. Kaikkialla meitä onniteltiin, ja olin myös eka kertaa morsiamen kotona yötä, jonka äiti ei asiasta etukäteen tiennyt. Eri sängyssä vielä nukuttiin. Oilille hän sanoi: "Nythän sie vast hullun tempun menit tekemään." Toki oli Äidillä pilke silmäkulmassa, ja appiukon kanssa juttelin myöhään yöhön. Oli sitten toisinkin päin, kun Oili ensi kerran tapasi Minun Äitini niin hän katsoi pitkään ja sanoi: "Olisi Sulo paremmankin saanut." Sen hän kyllä sanoi vakaasta sydämestä silloin, vaikka myöhemmin heidän välinen suhde muuttui hyvin lämpimäksi.
.
Pakkanen oli sinä talvena tullut aikaisin, ja koko joulun ajan oli parinkymmenen asteen pakkanen. Minulla oli virus ja nenä tukossa, mutta toivuin sopivasti kihlajaisiin. Koulukaverini Matti K... oli kuollut ajettuaan junan kylkeen Lapualla. Asia selvisi Minulle vahingossa pienestä lehtikirjoituksesta. Matti oli ollut jo naimisissa, ja hänellä oli myös lapsi. Surullisia tarinoita tulee joskus useimmille. Niistä on vain päästävä yli. Matti oli 21-vuotias, ja hänellä olisi ollut vielä paljon elettävää.
.
Mutta minulla oli nyt tämä avioliittoa valmistava tapahtuma käynnistynyt. Välittömästi oli aikomus valmistautua hankkimaan asuntoa, ja kaikkea mikä liittyisi yhteiseen elämään.

3 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Meinasin jo onnitella, mutta huomasin, että muisteloitahan nuo edelleen ovat. Onnea nyt kuitenkin, meinaan, tähän nykyiseen elämään!

suloensio kirjoitti...

Yli 40-vuotta on kulunut aikaa näistä tapahtumista. Elämän pitkässä virrassa ne säilyvät muistoissa kunniapaikalla.

Harakka kirjoitti...

Hieno muistelo olikin, ja sormukset oli teilläkin Lapin kultaa ja Tampereelta ostettu, niinkuin meilläkin.
Nytkin pikkusormeani koristaa.
Surullista se sun kaverisi liian aikainen poismeno, kyllä sitä varmaan silloin mietti monesti, kun tapahtui.
Ja eihän ne miniät aina ole tykättyjä heti, eikä miniäkään varmasti sitten osaa tykätä anopistaan.

Mutta kun ikää lisää tulee miniälle, niin osaa arvostaa monta sellasta asiaa, kuin silloin nuorena ei osannut.
Niin ainakin mulle kävi.
Nyt anoppini on mulle kuin äiti, kun oma äiti on kuollut jo ja anoppinikin jo 97v.
Mutta anoppi on mulle niin rakas ja tärkeä ihminen.
Kiitos kertomuksestasi, se oli kiva lukea.