keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Mexi ja Nestori


Uteliaina pojat nuuhkivat toisiaan.  


Nestori oli iso mutta kesy rotta, jota pidettiin aluksi häkissä mutta myöhemmin se sai olla pitkiä aikoja ihan vapaanakin.
Ongelmia tietenkin tuli, koska rotta on aika innokas jyrsijä ja sen on ihan pakko teroittaa koko ajan hampaitaan.
Pesää se rakensi kylpyhuoneessa ammeen alle ja antenni ja puhelinjohtoja piti korjata alituiseen.
Ihme ettei se milloinkaan innostunut  nakertamaan sähköjohtoja?
Nestori oli Hervantalaisessa eläinkaupassa alennusmyynnissä.
Kymmenen markan hinnasta se muutti  kotiini.
Luulen että aikaisempi omistaja oli  siihen kyllästynyt koska se ei ollut kovin kaunis eläin.
Karkeat karvat ja viilahäntä ihankuin rotilla tiedämme olevan.
En sitä mitenkään silti inhonnut, vaan se aluksi matkusteli paitani sisällä ja sieltä herätti ansaittua huomiota.

Mexi oli hyvin koulutettu Saksan paimenkoira.  Tuntui kuin se olisi ymmärtänyt puhetta ja pidin siitä kovasti.
Yhdessä käveltiin kymmeniä kilometrejä.  Hihnaa ei tarvittu koska koira ihan luotettavasti ja rauhallisesti käveli rinnalla.
Mexi oli kooltaankin rotunsa kunkku, mutta otti yhteen muiden koirien kanssa vain pakollisessa tilanteessa, joka kuuluu koirien normaaliin käyttäytymiseen.
Nestoriin nähden Mexillä ei ollut mitään saalistusviettiä, vaan eläimet viihtyivät keskenään erikoisen hyvin.

Jossakin vaiheessa Nestorille tuli sellainen taipumus, jota emme ymmärtäneet.  Se alkoi purra.
Oikean käteni keskisormen nivel oli ainakin vuoden kipeänä sen puremasta, jolloin meidän perheessä oli tehtävä päätös sen lopettamisesta.
Se pääsi rottien taivaaseen vapaana Nestorina.
Ei sitä häkkiin suljettu ja kintaat kädessä hoivattu!

Vähän myöhemmin Mexille tuli eturauhasen alueelle niin paha syöpä, että sekin jouduttiin  lopettamaan. 
Oli yksi elämäni surullisia hetkiä, kun kaivoin sille hautaa Itä-Ähtärin mökilleni kivikovaan maahan.
Siellä lepää Mexi ja kannan joka vuosi uusia kiviä sen haudalle vieläkin.
Sen haudalle on istutettu tammi, joka on kasvanut jo pieneksi puuksi. 
Nykyään minulla ei ole kotieläintä lainkaan mutta rakkaat muistot elävät yhä. 

4 kommenttia:

Paula kirjoitti...

Tämä oli liikuttava tarina lemmikeistä jotka olivat ystäviä keskenään. Eläimestä luopuminen on kovin haikeaa ja vaikeaa, varsinkin isosta ja viisaasta koirasta. Tosin on kissastakin. Mutta varmaan myös lemmikkirotasta.

sulo heinola kirjoitti...

Kyllä myös eläinlemmikkiin näyttää kehittyvän hyvin läheinen suhde.
Joskus niitä muistelen ihan kuin edesmenneitä ystäviäkin.

Essi Vuorinen kirjoitti...

Surullista on luopua lemmikistä olkoon mikä eläin hyvänsä.

Niiden uskollisuus on arvokasta ja luottamus, mikä ihmisen ja lemmikin
välille syntyy on korvaamaton.
Ihmissuhteissa vastaavaa tuskin kokee.

Olen itkenyt katkerat ja kaipaavat kyyneleet omien lemmikkien tähden.

sulo heinola kirjoitti...

Siksi varmaan en enää haluakaan uutta lemmikkiä.
Jompikumpi kuolisi liian aikaisin ja toinen jäisi yksin. Joka kesä kuitenkin yhä kannan kiviä Mexin haudalle ihan kuin se olisi ihminen.