Eilisestä kirjoituksestani jäi minulle eräänlainen keskeneräisyyden vaikutelma, kun tulin kysyneeksi mielessäni, miten vaikea onkaan ihmisen synnyttää uutta elämää?
Miten helppoa sen teko saattaa joskus olla.
Luomakunnan lakeihin kuuluu kaikilla lajeilla suvun jatkuvuus.
Niinpä koiraemo synnyttää 4 pientä vinkuvaa, sokeaa pentua, hoitelee niitä hellästi, imettää ja myöhemmin etsii niille ruokaa.
Jokin omituinen vietti saa sen tekemään tuon kaiken ilman huolia ja murheita. Se tahtoo puolustaa niitä pahaa maailmaa vastaan, kunnes ne varsin pian kykenevät siihen jo itsekin.
Mutta ihminen, suuri homo sapiens on viisas, -liian viisas-se murehtii lastaan suurilla aivoillaan, ja kasvattaa sitä sitä järjen valossa.
Pian joutuu tuo lapsi jonnekin päivähoitolaan, ja Homo sapiens tekee pitkiä työpäiviä löytääkseen tuolle beibille elantoa.
Homo sapiens rakastaa lastaan eri tavalla kuin pentuaan hoitava koiraemo. Sen täytyy alistua tuohon merkilliseen järjestelmään, joka on rakennettu viisaan ihmisen monilokeroisilla ja suurilla aivoilla. Se suree tuota olotilaa ja yrittää purnata vastaan, mutta työskentelee silti pölyisessä tuotantolaitoksessa ajatellen lastaan, ja keinoa sen elatukseen. Se huomaa miten vaikeaksi saatetaan tehdä elämän jatkuvuus tuolla merkillisen tiiviillä yhteiskuntajärjestelmällä. Vaikka sen beibi varttuu kovin hitaasti, ei se ehdi edes huomata, saati sitten nauttia luojanluomasta, jonka on suurella tuskalla maailmaan saattanut.
Vuodet kuluvat , ja aina käy samoin, arkinen aherrus jatkuu.
Heistä tulee koneita, jotka eivät koskaan saa kehittyä luonnon määräämien lakien mukaan.
Heistä tulee liian viisaita, ja tuuli kaataa kastanjapuun.
Kun piirretään ympyrä palataan aina lähtöpisteeseen. Senvuoksi ympyrä on täydellisin kaikista kuvioista ja yksinkertainen vertaus kaikesta olevaisesta. Sen sisällä on tyhjää samoin kuin ulkonakin, vain tuo hiuksenhieno pyöreä viiva on olevaista, jonka voimme tajuta ja ymmärtää.
Vain se osa on syötävää, kuten pussissani säilynyt voirinkilä.
Jos minulta kysytään mitä elämä on?
Voisin vastata siihen yhdellä ainoalla sanalla ilman, että kukaan voisi todistaa väitettä vääräksi. Voisin piirtää heille pisteen, ja sanoa: "Tuosta sinä lähdit ja tuohon sinä palaat."
Luin Pentti Haanpään "Isännät ja isäntien varjot." Se kertoi talonpojista, jotka olivat innokkaina touhunneet suojeluskunnissa, mutta pakkohuutokaupan jälkeen he muuttuivat. Heistä tuli katkeroituneita jätkiä, jotka ymmärsivät muuttuneen asemansa eri asentein.
Vasaran varjo loi pula-ajalle synkeän viitan, jonka moni valkoinen isänmaalisuusmieskin huomasi.
Monien epäkelpojen keinottelijoiden valta ulottui kaikkialle.
Haanpään sanat ovat voimaa ja totuutta tulvillaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti