Eilen yritin kirjoittaa Mairelle, mutta en saanut työtäni loppuun. Tuntuu kuin olisin sairas vain jotenkin henkisesti, sillä minua ei ole luotu laitoselämää varten. Kaipaan vapautta ja hiljaisia tuokioita. Ne ovat minulle tärkeitä.
Nyt olen viettänyt täällä jo toista kuukautta yhtämittaisesti ja kuihtunut päivä päivältä yhä enemmän. Painoni on laskenut 3,5 kiloa, ja olen lakanan valkoinen.
Eilen sain luettua loppuun Guy Enroden elämäkerrallisen romaanin Alexandre Dumas seniorista. Se teos sai minut kunnioittamaan tuota legenraadista kirjailijaa, jonka tuotanto oli valtavan suuri. Monia hänen teoksiaan on jäänyt klassikoiksi jälkipolville. Dumas senior oli inhottava tuhlaaja, mässäilijä ja parantumaton teeskentelijä.
Minkäverran Guy Enroden kuvaus piti paikkansa? Sitä en tiedä, mutta hän eli kiinnostavaa aikaa, jolloin ranskassa oli muitakin runoilijoita ja romantikkoja. Victo Hugo, Jules Verne, Heine, Verlaine ja monet muut kuvattiin tuossa teoksessa Dumasin tuttaviksi. Lisäksi sain tutustua hänen aviottomaan poikaansa Dumas junioriin "Kamelianaisen" kirjoittajaan.
Suomalaisista ihanteistani tulee mieleen J.A.Mäkinen. Hän oli kouluja käymätön, mutta hyvin sivistynyt mies, joka hallitsi kymmentä eri kieltä, ja suomensi mm. Leo Tolstoin erään suuren klassikon. Lisäksi hän itse kirjoitti pieniä kirjasiaan suuren tavoitteensa "Maailman rauhan" puolesta. Hän toimi säästöpankin virkailijana pienellä palkalla eikä ollut mitenkään kuuluisa, mutta kaikki sankarit eivät koskaan tule kuuluisiksi.
Omalta osaltani ajattelen, että tulevaisuus pitäköön huolen itsestään, sillä nykyhetki ei ole kovin kaunis.
Tosin täällä on loputtomasti aikaa, jota olen aina kaivannut, mutta mitä on aika ilman vapautta?
Miksi maailma on niin outo, hullu, mieletön pyörivä karuselli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti