Tämä tarina alkoi jo kymmeniä vuosia sitten, kun Eilamummon perhe muutti Tampereelta Ähtäriin ja hänen miehensä Veikko toimi täällä itsenäisenä kuorma-autoilijana.
Ennen saapumistaan he olivat rakentaneet talon, jonka perustus tehtiin senaikaiseen tapaan talkoilla. Betonimyllyä pyöritettiin käsipelillä ja siitä kottikärryillä vietiin eteenpäin.
Sitä ennen oli räjäytelty kalliota ja paikallinen timpuri oli rakentanut muotteja.
Siitä alkaa minun nostalgiset muistot pikkuserkuistani, joihin minulla on edelleen yhteyksiä.
Lähes joka päivä tehtiin jotakin Hannun, Tuulan ja Einen kanssa.
Helena oli heistä nuorin joten hän ei ehtinyt kuulua samalla tavalla joukkoon, koska muutin jo 11-vuotiaana Itä-Ähtäriin hieman etäämmälle. Toki yhteydet säilyivät silti edelleen.
Kun tultiin aikuisiksi niin joukkomme hajosi siten että monet muuttivat Ruotsiin.
Näin kävi pikkuserkuillenikin Hannu ja Tuula ovat sijoittuneet Trolhättaniin, mutta kotimaa on heille edelleen rakas.
Eila mummo jäi silloin rakennettuun taloon lopulta yksin kun lapset olivat lähteneet ja puoliso oli kuollut vakavaan sairauteen liian nuorena.
Joitakin vuosia sitten silloin 50-luvulla rakennettu talo paloi ja Eila mummo joutui siirtymään vielä hyväkuntoisena palvelutaloon, jossa hänellä oli siisti rivitaloasunto.
Eila mummo sai elää hyvän ja pitkän elämän. Hän kykeni aina sopeutumaan uusiin tilanteisiin kunnes vaikea sairaus sitten johti 89-vuotiaan elämän päätökseen.
Erityisen hyvä asia oli hänellä päästä rakkaan puolison viereen 32-vuoden tauon jälkeen.
2 kommenttia:
Kiitos kauniista muistokirjoituksesta. Kiitokset myös kun voitiin tavata, juttelua olisi varmaan ollut vaikka kuinka paljon. Terv. Tuula ja Matti
Kiitos kommentista Tuula ja Matti. Minulta on hukkunut teidän sähköpostiosoite, voisitteko lähettää sen osoitteeseen sulo.heinola@gmail.com
Lähetä kommentti