Pronssinen koira

Mustavalkoinen kuva on isäni valokuva-albumista.

Siinä  tykkivene Uusimaan kannella pelastetaan venäläisiä laivaan sotavangeiksi.

Isäni palveli Uusimaan matruusina koko sota-ajan ja kertomansa mukaan hän ylläolevalla veneellä lähti pelastamaan koneensa mukana alas pudonnutta lentäjää.

Lentäjä oli kuitenkin jo kuollut.

Sotasaaliiksi luovutettiin valtiolle taskuase,

 mutta housun taskussa ollut pronssinen koira jäi hänelle sotamuistoksi.

Koira onkin ollut varmaan aika huono maskotti, 
koska saksalaisesta nimestä voisi päätellä sen kulkeneen useammassakin taskussa.

Isälläni oli kuitenkin onnea ja hän selviytyi sodasta vahingoittumattomana.

Punainen Risti toimii

Olin joskus leikkimielellä sanonut, että voisin toimia jopa Punaisessa Ristissä.

Nyt on sitten todella käynytkin niin, että aina joskus olen tehnyt näissä merkeissä sitä ja tätä.

Kuvassa kerään rahaa Filippiinien hirmumyrskyn uhreille.

Maailma on jatkuvasti täynnä tuhoisia luonnonmullistuksia ja sotia.

Tuntuu mukavalta elää täällä rauhallisessa paikassa jossa enintäänkin pelätään vain susia ja Eino myrskyn tapaisia puuskatuulia.

Ihmiset tiedostavat asian ja ovat kovin auttamishaluisia. 

Moni köyhä antaa pienestä kukkarosta roposen lippaaseen mutta samaan aikaan rikas kartanonomistaja miettii vaan omia murheitaan.

Näinkin voi olla, mutta kaikki apu on tärkeää ja siihen tarvitaan uhrautuvaa mieltä.

Myrskyn jälkeen

Myrsky näytti yhä jatkuvan kun poikkesin mökillä tutustumassa vahinkoihin.

Vanhan kivinavetan katolta oli tuorein suojakerros kuoriutunut ja repeytynyt kokonaan irti.

Pian tulee talvi ja uudet suojatoimet ovat mahdollisia vasta keväällä.

Sähkötkin olivat toki poikki koko kylältä. 

Naapurin vanha pariskunta voivotteli huonoja aikoja. 

 Milloinkaan eivät sähköatkot ole ennen kestäneet kokonaisia vuorokausia.

Tien varrella ei paljon ollut tuhoja,

 mutta pienellä alueella oli kaatunut isoja kuusia runsaasti.

Naapurin vanha isäntä oli tyytyväinen kun puut olivat kaatuneet kokonaan, silloin on helpompi korjata niitä traktorin lavalle.

Isäntä on tosin jo noin 86-vuotias, mutta kevyemmät työt talossa vielä onnistuu.

Tädin joulukukkaset

Minun vanha tätini on yhä edelleen viherpeukalo, 

jonka kukkaset kukkivat myöhään syksyllä,

 kun luonto ulkona kuolee niin tädilläni se silloin vasta heräilee.

Ylläoleva joulukaktus oli tullut nupulleen lokakuun puolivälissä.

Eilen soi sitten puhelin ja kuulin tätini komentavan äänen: "Nyt sitten kamera mukaan ja tervetuloa kuvaamaan!"

Hän on 83-vuotias reipas ihminen.

 Itseleivottua pullaa tarjotaan vieraille usein!

Lapsetkin ovat vähin erin jäämässä eläkkeelle,

 mutta kuvien edessä oleva toinenkin joulukaktus on tulossa kukkaan.

Kamarissa kukkii Orkidea.

Tämäkin  kukka kukkii, mutta se on niin yleinen etten millään muista nimeä!
PS. Ystäväni ovat kertoneet kukan nimeksi Saint Paulia.

Tuuloksen Rexi

Tämä kuva tuli otettua jo yli vuosi sitten

 kun poikettiin kahvittelemaan Tuuloksessa erääseen monitoimimarkettiin.

 Olimme silloin ystäväni kanssa Allergia ja Astmaliiton järjestämällä linja-automatkalla. 

Tuulos kuuluu tosin nykyään jo Hämeenlinnaan kuntaliitoksen kautta.

Tämänkaltaiset luurangot eivät useinkaan edes museoissakaan ole aitoja,

vaan niistä on monistettu lukemattomia jäljennöksiä kaikkkialle maailmaan. 

 Onneksi voimme ihailla näitä menneisyyden  jättiläisiä edes tässä muodossa

 kun asiantuntijat ovat koonneet nämä luurangot pala palalta yhteen

  Sanotaan dinosaurusten olleen linnuille sukua.

On tämä Rexi ollut melkoinen otus!

---

Tänään olivat kaikki blogini koko päivän kateissa.  Luulin niiden iäksi hävinneen, mutta onneksi ovat palanneet takaisin kun ilmoitin ylläpitoon.

Tulipahan siinä yhteydessä salasanakin vaihdettua!

Kadonnut armeija

Paul Sussman: Kadonnut armeija.  WSOY 2003  416 s.

 Suom. Jukka Jääskeläinen.

Päällyksen kuva Larry Ronstant ja typografia  Marke Hankama.

Kesä on kauneimmillaan ja minä en ole pitkään aikaan lukenut ainoatakaan kirjaa pitkiin aikoihin.

Olenko mennyt ihan pilalle? Ajattelin mielessäni; tähän täytyy tulla kyllä muutos!

Poikkesin sitten kirjastossa ja sukelsin pursuavien kirjahyllyjen lomaan etsimään jotain historiallista ajanvieteromaania, josta voisin oppia jotain uutta historiasta.

Minun täytyy mielestäni aina oppia kaikesta jotain nähkääs...

Sitten löysin tämän jännittävän tarinan 523 eaa. kadonneesta armeijasta jonka valtava hiekkamyrsky nielaisi kitaansa.

Kun aloin lukea kirjaa ymmärsin että kyseessä oli vähän Jerry Cotton tyyppinen jännitysromaani, johon sotkeutuivat mustakaapuiset al-jihadit ja amerikkalaiset militantit.

Esipuheessa mainittiin kirjoittajan harrastavan argeologiaa, mutta kirja oli kuitenkin  ihan huihai juttu!

 Oli se toki ihan mukavasti kirjoitettu koska kesähelteestä huolimatta tämä tiiliskivi tuli luettua läpi kolmessa päivässä.

Toivottavasti tämä olisi alku lukuharrastuksen jatkumiselle!

Marija Peräaho

Entinen kotipaikkani Peräaho on yli satavuotias talo ja on ilmennyt, että paikalla on ollut asutusta jo aikaisemminkin.
Muuttaessani taloon olin 11-vuotias poikanen ja vintiltä löytyi sammal ja turve-eristeiden seasta mielenkiintoisia aarteita.
Eräs niistä oli tämä reunoiltaan kulunut ja hapero  Katekismus jossa lukee: "Tämän kirjan omistaa Marija Peräaho."

Minulla ei tuolloin ollut mitään käsitystä henkilöstä. Kylässä muisteltiin perinnetietoa jostakin "Perä Maijasta" joka oli asunut talossa ja elänyt kuulemma vanhaksi.

Joskus 1990 - luvun vaiheilla minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva vanhempi mies, joka kertoi minulle, että hänenkin sukunsa on asunut tässä talossa.  

Hän oli tehnyt sukututkimusta ja osasi kertoa talon varhaisemmista vaiheista.  Asia kiinnosti myös minua ja eräänä kauniina kesäpäivänä hain hänet ja hänen poikansa Ähtärin Ostolantien varresta mukaan ja käytiin lähemmin tutustumassa asiaan.

Eläkeläinen oli erittäin iloinen kun päästin hänet istumaan tuvan keinustuoliin.

Kyllä!  Tämä oli se talo!

Kului sitten taas aikaa ja minulle oli edelleen asia perin epäselvä.

Asia vähän kuin unohtui kunnes kerran pysähdyin erään haudan eteen.

Siinä lepäsi tämä pappa vaimonsa kanssa ja heidän alapuolellaan  oli Maria Greta Peräaho syntynyt 18.3.1843 ja kuollut 10.2. 1929.

Siinä he nukkuivat saman kiven alla ja ymmärsin Perä Maijan olleen Aati Niittyaholle hyvin läheinen sukulainen, eli hänen tätinsä äidin tai isän puolelta.

Itse tunnen tuon vanhan talon kautta läheisyyttä näihin ihmisiin ja muistelen heitä itselleni tärkeinä ihmisinä.