Heinätöissä

Ennen heinät laitettiin aina seipäälle ja kotieläimet saivat syödä hyvältä tuoksuvaa maukasta heinää.

Silloin ei heinissä ollut hometta. Allergiat olivat harvinaisia, mutta niinhän se on että maailma muuttuu.

Viimeisinä vuosina kun isä oli lopettanut viljelyksen tehtiin heinää enää pienelle peltotilkulle joka oli jäänyt metsittämättä.

Työ tehtiin naapurin kanssa talkoilla. Näin saatiin paikka säilymään hieman asutumman näköisenä.

Kovasti ovat maisemat muuttuneet.  Myöhemmin paikka on jäänyt minun vastuulleni. Peltoa olen niittänyt viime vuosiin saakka mutta viime vuosina se on jäänyt.

Maisemat ovat todella muuttuneet kuvan ajoista.

Siinä pikkuveljeni on jo yli kymmenvuotias mutta tekee innokkaasti seipäälle reikää. Homma kuului osittain myös minulle mutta olin varmaan ottamassa kuvaa.

Isä ruutupaita päällä nosteli hangolla heiniä seipäälle ja naapurin isäntä haravoi.

Kuva on otettu noin 1975 jälkeen. Silloin oli tämä heinäpelto jäänyt sokerijuurikkaan kovalta lannoitukselta tuottamaan monta vuotta hyvää heinää.

Koitti sitten myöhemmin aika sellainenkin kun tarjosin eräälle toiselle naapurille ilmaiseksi valmiiksi kaadettua heinää niin se ei kelvannut.

Heinäseipäätkin ovat kadonneet. En tiedä minne?

Piikkiössä

Oli tuiskuinen pakkastalvi 1962 kun tämä kuva otettiin. Jokapäiväinen työ oli viedä maitotonkat tien viereen ja monia muitakin asioita toimitettiin siihen aikaan hevoskyydillä.

Isä oli kesällä 1961 kyläillyt meidän sukulaistalossa Paimiossa ja samalla kertaa hän oli hankkinut minulle työpaikan isosta maatalosta Piikkiöstä.  Talo sijaitsi Hepoojan tien varrella ja oli nimeltään Kiirla.

Taloa asui kolme iäkästä sisarusta ja jouduin melkoisen kurin alla opettelemaan uutta elämäntapaa, jossa aamulla noustiin lypsylle ja töitä jatkettiin iltamyöhään. Mitään työaikoja ei oikeastaan ollut. Oli vain työtä ilman taukoja.

Isä oli itse nuoruudessaan ollut töissä täällä Etelä-Suomessa ja tietenkin kaikessa vilpittömyydessään uskoi myös minulle olevan hyötyä varhaisesta työsuhteesta.

Tämä aika tarjosi kyllä runsaasti kokemuksia, mutta ihmettelen kyllä jos vielä nykyisinkin joku isä laittaisi 15-vuotiaan poikansa vastaavaan paikkaan?

Siinä iässä eletään hyvin tärkeitä vuosia ja opitaan helposti uusia asioita.  Suhteet kavereihin ovat hyvin tärkeitä.

Minulla tapahtui raju katkeaminen turvalliseen kotiympäristöön useammaksi vuodeksi, sillä Piikkiössä oloni jälkeen olin vielä Turussa ja sen ympäristössä  siten että palasin kotiin  vasta 1963.

Hilu oli hevosen nimi.  Se oli vanha ja oikukas vanhapiika, mutta vieläkin kylän paras juoksija.  Kerran nimittäin kirkkomatkalla kokeilin ja siitä sain nuhteita.

Oikealla näkyy navetan savitiilistä seinää. Navetta oli iso. Siellä sopi olemaan lehmien lisäksi myös sikoja ja kanoja.

Näkyvällä kohtaa seinän takana oli pieni paja jossa talon isäntä teki pieniä metallitöitä. Hän oli myös taitava seppä.

Varhainen muisto

Tämän valokuvan muistan hyvin siitä, kun vanhemmat kiistelivät siitä voinko pitää pikkusiskoa turvallisesti sylissäni.

Enhän minä enää mielestäni mikään pikkupoika ollutkaan, mutta  puristin kyllä rystyset valkoisina.

Kuva otettiin Rantamaalla yläkerran kamarissa, jossa mummi ja pappa asuivat syytinkiläisinä.

Meille oli kutsuttu valokuvaaja. Pappa eli viimeistä vuottaan ja oli aika huonossa kunnossa.

Isovanhemmistakin otettiin kuva ja ehkä muitakin kuvia?

Kuvanoton ajankohta saattaa olla myös 1951 ihan myöhään syksyllä.

Seuraavana vuonna isä tilasi minulle Aku Ankka lehden kun menin myös kouluun.

Silloin meitä lapsia oli vasta kolme, mutta pian  oli tulossa vielä neljä lisää.

Molemmat kuvassa olevat sisareni ovat rakentaneet elämänsä Ruotsissa ja heillä on myös ruotsinkielinen sukunimi puolisonsa mukaan.

Meillä on yhä myös lämpimät sisarsuhteet ja heillä on myös kopioita tästä kuvasta.

Jean Sibelius

Kuvanveistäjä Eila Hiltusen monumentti Jean Sibeliuksesta valmistui 1967.  Samoihin aikoihin on kuvattu ylläoleva kulunut postikortti.

Monessa paikassa liehuvat tänään Suomen liput suuren säveltäjämme kunniaksi, joka oli syntynyt Hämeenlinnassa 148 vuotta sitten.

Jean Sibeliuksen voimakkaita elämyksiä tuottama musiikki sai innoituksensa Suomen luonnosta ja Kalevalaisesta perinteestämme.

Olin silloin kolmannella luokalla Vääräkosken kansakoulussa kun Sibelius vielä eli.  Opettajamme Lydia Mäenpää aamulla ilmoitti ennen aamuhartautta että suuri säveltäjämme täyttää tänään 90-vuotta.

Aikaisemmin asia oli minulle ihan outo, mutta silloin ymmärsin että tämä Sibelius oli hyvin tärkeä henkilö.

Myöhemmin hänen musiikkinsa on pysäyttänyt minut kuuntelemaan ja ihmettelemään mestarin luomisvoimaa.

Pari vuotta myöhemmin Jean Sibelius kuoli ja hänet haudattiin kotinsa "Ainolan" puutarhaan kansallisesti juhlallisin menoin.

Pispalassa

Nämä portaat veivät Pispankadulta Pispalanharjulle lähelle Pispalan koulua.  Elettiin vuotta 1970 jolloin vanhempi tyttäreni Satu istui kuvassa äitinsä seurana.

Elettiin silloin Lauri Viidan maisemissa.

Toimintani Ähtärissä suurteosmyyjänä oli niin pahasti epäonnistunut että päätin perheeni kanssa muuttaa jonnekin mistä löytyisi oikeata kunnon työtä ja elämä olisi voinut palata normaaliksi.  

Tampereelta oli löytynyt työpaikka Pohjolankadulta Raf Haarlan tehtaalta ja asunto löytyi Pispankatu 35 sijaitsevasta Amurin Halkoliikkeen omistaman talon homeelta haisevasta kellarista jossa oli naapurin kanssa yhteinen vessa.

Nykyään talo on ollut jo kauan sitten purettu ja sen tilalle on rakennettu uusi.

Siellä alkoi tutustumiseni ihan uudenlaiseen elämään.

Elämä oli aika tiukkaa. Halpa vuokra tuli maksettua monta kuukautta kahdessa erässä ja Toivon Helmin kaupasta ostettiin velaksi ruokaa. Olin päättänyt maksaa epäonnistuneen myyntitoiminnan aiheuttamat velat pikavauhtia pois ja niin teinkin.

Toivon Helmi oli ollut vihainen kun vaihdettiin kauppaa heti kun velat oli maksettu.  Mentiin  nimittäin asiakkaiksi kilpailevaan kauppaan samalla kadulla ja olihan se moraalisesti väärin.

Tehtaalla oli hyvä urakka kun tein Böttinger nimisellä koneella painettua vaha ja hyllypaperia.

Vaimokin sai töitä Suomen Trikoon sukkaosastolta Pyynikiltä.

Kaikista veloista selvittiin nopeasti ja saatoimme jo ryhtyä etsimään uutta asuntoakin.

Pispalassa asuttu aika jäi mieleen pysyvästi ja opetti silloin ymmärtämään monia asioita.

Elettiin 17 neliömetrin asunnossa osittain maanpinnan alapuolella ja ympäristössä eli hyvin värikkäitä ihmisiä.

Mexi ja Nestori

Uteliaina pojat nuuhkivat toisiaan.  

Nestori oli iso mutta kesy rotta, jota pidettiin aluksi häkissä mutta myöhemmin se sai olla pitkiä aikoja ihan vapaanakin.

Ongelmia tietenkin tuli, koska rotta on aika innokas jyrsijä ja sen on ihan pakko teroittaa koko ajan hampaitaan.

Pesää se rakensi kylpyhuoneessa ammeen alle ja antenni ja puhelinjohtoja piti korjata alituiseen.

Ihme ettei se milloinkaan innostunut  nakertamaan sähköjohtoja?

Nestori oli Hervantalaisessa eläinkaupassa alennusmyynnissä.

Kymmenen markan hinnasta se muutti  kotiini.

Luulen että aikaisempi omistaja oli  siihen kyllästynyt koska se ei ollut kovin kaunis eläin.

Karkeat karvat ja viilahäntä ihankuin rotilla tiedämme olevan.

En sitä mitenkään silti inhonnut, vaan se aluksi matkusteli paitani sisällä ja sieltä herätti ansaittua huomiota.

Mexi oli hyvin koulutettu Saksan paimenkoira.  Tuntui kuin se olisi ymmärtänyt puhetta ja pidin siitä kovasti.

Yhdessä käveltiin kymmeniä kilometrejä.  Hihnaa ei tarvittu koska koira ihan luotettavasti ja rauhallisesti käveli rinnalla.

Mexi oli kooltaankin rotunsa kunkku, mutta otti yhteen muiden koirien kanssa vain pakollisessa tilanteessa, joka kuuluu koirien normaaliin käyttäytymiseen.

Nestoriin nähden Mexillä ei ollut mitään saalistusviettiä, vaan eläimet viihtyivät keskenään erikoisen hyvin.

Jossakin vaiheessa Nestorille tuli sellainen taipumus, jota emme ymmärtäneet.  Se alkoi purra.

Oikean käteni keskisormen nivel oli ainakin vuoden kipeänä sen puremasta, jolloin meidän perheessä oli tehtävä päätös sen lopettamisesta.

Se pääsi rottien taivaaseen vapaana Nestorina.

Ei sitä häkkiin suljettu ja kintaat kädessä hoivattu!

Vähän myöhemmin Mexille tuli eturauhasen alueelle niin paha syöpä, että sekin jouduttiin  lopettamaan. 

Oli yksi elämäni surullisia hetkiä, kun kaivoin sille hautaa Itä-Ähtärin mökilleni kivikovaan maahan.

Siellä lepää Mexi ja kannan joka vuosi uusia kiviä sen haudalle vieläkin.

Sen haudalle on istutettu tammi, joka on kasvanut jo pieneksi puuksi. 

Nykyään minulla ei ole kotieläintä lainkaan mutta rakkaat muistot elävät yhä. 

Muistoja isästä

Kuvassa isä keittää sieniä suuressa padassa.

Keittämisen jälkeen sienet kaadettiin nurmikolle asetettujen kangassäkkien päälle jossa ne saivat valua.

Siitä ne sitten suolattiin ämpäreihin.

Edellisen kertomuksen jälkeen on nyt mukava muistella omaa isääni, joka tietenkin oli monella tavalla läheisempi kuin vaari.

Kuten kuvasta näkyy isällä on yllään verryttelypuku ja kumisaappaat. Ne olivat hänen yleisin asusteensa.

Puku ja solmio olivat vain juhlissa, eikä milloinkaan partaakaan ajettu ihan joka päivä.

Vanhemmillani oli iso perhe, eli siis 7 lasta, joista minä olin vanhin.

Isä kävi Inhan Asevarikolla töissä. Työmatkaa kertyi noin 10 kilometriä ja me asuimme suosaaressa josta oli maantielle matkaa noin kilometri. Tietä ei pystynyt siihen aikaan pitämään talvella auki kun se kulki laaja-alaisen suon läpi.

Isällä oli Pappamallinen Tunturimopo, mutta usein hänellä oli myös latu metsien läpi Inhaan jonne oli päästävä joka arkiaamu klo 7.00 töihin.  

Maatilasta ja vähäisestä metsästä saatavat tulot eivät riittäneet vaan ansiotyötäkin oli pakko olla.

Isä  oli eräänlainen puurtaja, joka teki elämänsä varrella uskomattoman paljon töitä.

Hän oli jo eläkeläinen, kun oli minua auttamassa talonrakentamisessa. Muistan kun hän silloin sanoi: "Kukahan ne työt tekee kun meidän sukupolvesta aika jättää?"

Hyvä kysymys sillä ei samanlaisia työn sankareita taida enää olla.

Onneksi on tekniikka kehittynyt korvaamaan osittain tämänkin asian.

Yleensä hän oli hyväntahtoinen ja erittäin pidetty ihminen.

Aina valmis auttamaan naapureita ja myöskin meitä kodista irtaantuvia lapsia. Oli vaan niin hassusti että siihen aikaan oli raha vielä enemmän tiukassa kuin nykyään.

Kaikki me hänen lapsensa kuitenkin selvisimme kunniallisesti tässä elämässä. Kaikilla seitsemällä silloisella lapsella on myös lapsia ja kunnollinen koti, vaikka lähes puolet on muuttanut Suomesta naapurimaahan Ruotsiin. 

Kaikki me kuitenkin voimme muistella isää lämpimin ajatuksin. Eikä sekään tunnu pahalta, että isä oli myös ihminen, jota oli joskus pakko kuunnella. 

Se ei ollut kurittamista vaan kasvattamista.

Isä kuoli 28 vuotta sitten sairauskohtaukseen ollessaan vasta 65-vuotias.  Hänen haudallaan oli yli sadan hengen saattojoukko.

Koskuen haudankaivaja sanoi: "Isänne oli piretty mies."