Yrjö Vuori

Yrjö oli vanhapoika ja lähtöisin Vuorelan torpasta, jossa heitä oli tietojeni mukaan 5 sisarusta. Kiusalan Helmi ja Haukka-ahon Lyyti olivat yrjön siskoja ja Jussi hänen veljensä. Yksi veli oli kyllästynyt jo aikaisemmin päiviinsä, ja hänen nimeäänkään en varmuudella muista, mutta elossa olleet sisarukset olivat kaikki hyvin persoonallisia ihmisiä. Kirjoitan heistä lisää vielä myöhemmin. Yrjö oli jäänyt kotitorppaan, jota hän kunnosteli pikkuhiljaa ihan asuttavaksi taloksi. Monet iltapuhteet istuin hänen luonaan. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia, ja siinä suhteessa myönnän saaneeni monia hyviä vaikutuksia.

Yrjön elämää sääteli tärkeän nuoruusiän onnettomuus. Sota.

Hän ei koskaan hyväksynyt sitä hintaa, mikä meidän oli vapaudestamme maksettava. Ymmärsin sen kyllä, kun kaikki parhaat ikätoverit kaatuivat ja hän itsekin haavoittui kolme kertaa. Niemiskylän koulun lahjakas oppilas ei päässyt yleisen köyhyyden ja sodan aiheuttamien tekijöiden takia jatkamaan opintoja. Yrjö näytti kerran koulutodistustaan, siinä 9 oli pienin numero mutta niitä oli enemmän kuin kymppejä.

Myöhemmin hänelle tarjottiin mahdollisuutta lukea rakennusmestariksi kun hän kirjeopiston kautta opiskeli kirvesmiehen ammattia. Hän päätti jäädä kirvesmieheksi, ja siinä ammatissa rakensi monien herrojen huvilat Ähtärinjärven rannalle. Hän oli niin kysytty, ettei aina ehtinyt. Ähtärin yhteiskoulun rehtori Lauri Vesala oli myös hänen hyvä ystävänsä, joten aika hyvässä seurassa minäkin kuokin.

Yrjöllä oli vielä vanhempana yksi rakkaus josta hän kirjoitteli runoja. Se oli Liisa Hokkaskylästä, josta en nyt sen enempää halua puhua.

Kun olin armeijassa kirjoiteltiin Yrjön kanssa kirjeitä, silloin hän teki Hokkasen Kustaalle metsätöitä, hän oli erittäin ihastunut Kustaan persoonallisuuteen kun Kustaa ajoi hevosella ohitse ja lauloi: "Työn orjat sorron yöstä nouskaa..." Kun otin sitten vaimon niin Yrjö oli rakentamassa jotain siaren tyttären perheelle Iissä. Sieltä hän kirjoitti 21.5.1968:

"En osaa kirjoittaa enää sinulle, koska sinua ei enää ole. on vain jonkunlainen yhdistelmä, josta käytän nimitystä TE niinpä kirjoitankin TEILLE."

Kirjallisuustietoja Yrjöstä

Muistelmakirjailija ja kunnallisneuvos Erkki Herman Hokkanen oli Yrjön hyvä ystävä ja myöskin työnantaja kun hänelle maatilallaan tuli korjaustöitä. Yrjö viihtyi Niemisjärven rantamilla ja olipa hänellä siellä jonkinaikaa asuntovaunukin. Tällainen muistikuva minulla on, mutta tarkemmin asiasta ei Erkki Hermannin kanssa ole tullut puhuttua.

Hän kirjoitti Vaihevuoteni nimisen kirjansa 1995, joka painettiin Gummeruksen kirjapainossa. Siinä hänellä on Yrjöstä kokonainen luku. Korpifilosofista vailla vertaa. Yrjö kuoli syyskuun 24 päivänä 1993. Tällöin hänen kirjallinen jäämistönsä jäi Erkki Hokkaselle, joka viisi vuotta myöhemmin julkaisi kirjan "Yrjö Vuoren runoja." Siinä hän valikoiden julkaisi tärkeän osan Yrjön runoista, vaan ne parhaat protestirunot, joissa hän kirjoitti "Hevonvittuna vilkun ja irvistän joka ainoan ajajan eessä." Ne hän oli unohtanut ja se loukkasi minua siksi, että tunsin niiden merkityksen Yrjön elämässä. Se oli hirtehishuumoria joka auttoi jatkoon katkeran sodan jälkeen.

Runolajitelmaan oli valittu runoja ja balladeja joissa heijastui Yrjön kunnioittava suhtautuminen toiseen sukupuoleen. Johtuikohan se hänen erityisen rakkaasta ja syvästä äitisuhteesta?

Televisio kakkosen toimittajat olivat kopioineet Yrjön sotapäiväkirjaa, ja niistä oli tehty ohjelmaakin.

Kerran havahduin kun hänen runojaan luettiin Suomen merkittävimpien runoilijoiden runojen seurassa. Soitin Yrjölle, että oliko hän tietoinen. "Katoppas kun en huomannutkaan," sanoi Yrjö.

Runo Yrjölle

Joskus 1964 kirjoitin Yrjöstä runon, jonka nyt julkaisen uudelleen, kun Yrjö oli 1972 antanut sen Aamulehden toimittajalle, jossa se ensi kerran on julkaistu. Tapahtuma osoittaa kuitenkin sen, että Yrjö piti runostani, vaikka oli usein ankara kriitikko.

Hän yksin on onnellisempi

Hän on mies jonka tukka on harventunut

elon suurissa tappeloissa,

hän on muutenkin hieman jo vanhentunut,

hän on riehunut savotoissa.

Tuli sota ja turmioon syöksi,

se miehen raiteiltaan,

kun luteiden kanssa yöksi

ain joutui tappelemaan.

Mutta mies oli laatua kovaa,

niinpä raiteilleen palaili,

sodan jälkeen hän kaivoi ojaa,

mut`mielessään manaili.

On huonoksi käynyt jo maha,

ja vaivaa reumatismi,

kyllä emmärrän olla on paha

enää suuri optimisti.

Ei pauloihin saanut Lempi,

ei Lempi ei Iitakaan,

hän yksin on onnellisempi

tuossa pienessä torpassaan.

Mut`ollut on hänkin nuori,

ja voimakas otteiltaan.

Nimeltänsä Yrjö Vuori,

joka vieläkin mainitaan.

Mikä ois olla kun kiintotähti

on jota seurailee,

sen kiertolaiseksi hän lähti

eikä palaja paikoilleen.

Monet asiat runossa olivat totta. Sotapäiväkirjassa hän saattoi välillä pitää luteita pahempana riesana kuin vihollista. Lempi ja Iitakin olivat todellisia nuoruusromansseja.

Eräs koulumatka

Silloin oli ehkä Helmikuu, kun taas varhain aamulla sisareni Eiran kanssa lähdimme kouluun. Ensin hiihdettiin suon yli ja sitten tuli vastaan Kesämäen talo, joka silloin oli tyhjillään. Oli hyvin kylmä ja tuuli vinkui. Silloin Eiralle tuli erittäin voimakas pahoinvointi matkalla. Yritin auttaa häntä tukemalla pystyssä ja kantamalla koulureppuja. Välillä tuntui, että joudun jättämään koulureput ja kantamaan siskoani. Vuosi oli 1958 ja olimme melko uusia näillä paikoin. Matka taittui Kesämäeltä pitkän metsätaipaleen läpi. Ensimmäisenä tuli vastaan pieni harmaa mökki, jonne Eiran kanssa raahauduimme. Tämä oli ensi tutustuminen runoilija Yrjö Vuoreen, joka huolehti, että Eira sai levätä lämpimässä. Yrjön seinällä oli Seuralehdestä leikattu kuva kuningatar Elisabetista, jota hän kertoi ihailevansa. Hyllystä löytyi runoilijoiden teoksia ja muita arvoteoksia, jotka oli luettu enemmän kuin yhteen kertaan. Yrjö kertoi harrastuksestaan ja soitteli mandoliinia ja lauloi. Parin tunnin kuluttua luotimme Siskoni olon parantuneen. Sillä kertaa ei mentykään kouluun vaan palattiin kotiin. Myöhemmin Yrjö kertoi minulle, että hän oli salaa seuraillut, että paluumatkamme onnistui. Eikä Eiralla sen pahempaa sairautta ollut, ehkäpä kohtalo määräsi minut näin tutustumaan itselleni erittäin tärkeään henkilöön!

Suo

Kuten tuli tuossa mainituksi, niin Peräaho nimestä tuli virallisesti Suonsaari. Talomme oli todella kauttaaltaan suon ympäröimä, Se merkitsi monia todella isoja asioita elämäämme. Koulumatkalla meillä oli ensin vajaa kilometri huonokuntoista kapulatietä, ilman sitä Kylkineva olisi silloin ollut tosi vaikea ylittää. Kapulatiellä sain tutustua lihansyöjäkasveihin, sillä siinä niitä kihokkeja oli runsaasti. Monin paikoin suo oli valkoisenaan suovilla nimistä ruohoa. Suopursut tuoksuivat ja juolukat kasvoivat tiheissä rykelmissä, niiden marjat olivat makoisia ihan kuin keskikesällä kypsyvät muuraimetkin.

Joka kesä suollamme pesi kurkipariskunta ja kuovien huutoa osasin hyvin matkia ennen äänenmurrosta. Talvella tehtiin usein suon yli rekitie. Se täytyi tallata pakkasella lumeen, jolloin suo jäätyi ja kesti hevosta. Kerran vein hevoskuormaa suon yli tällaista rekitietä. Sattui vahingossa hevonen astumaan sivuun ja meinasi upota. Kuitenkin se pääsi takaisin, mutta tiukka oli paikka, kun aisa katkesi. Myöhemmin näitä soita on useaan otteeseen ojitettu. Vesi on vähentynyt mutta metsää ei näytä neva kasvavan kuin reunoilta.

Monin paikoin on nykyään ojien takia erittäin vaikeaa liikkua. Luonto ei ole uudistunut paljoakaan, mutta isojen rupikonnien sijasta siellä hyppelee nyt toisenlaisia sammakoita!

Ähtärin Erä-Veikot

Ähtäriin perustettiin 1959 partio lippukunta, joka kokoontui Inhan koululla, minulle tuli asiasta tietoa, kun isä oli varikolla töissä, ja siellä olevat ihmiset tiesivät näistä asioista. Partiolippukunta merkitsi paikkakunnan nuorille uutta toimintakanavaa. Monta kertaa hinkkasin polkupyörällä Inhaan partioon.

Erityisesti on jäänyt mieleeni eräs partioleiri Hankaveden rannalla. Aikuisena henkilönä leiristä vastasi Lare, jonka koko nimeä en tietenkään muista. Vuoropäivinä kokkasimme itse ruokamme. Kun ruokailu oli ohi kiitettiin kokkeja yhteishuudolla:"Kiitos kokkimme, peskää pakkimme!"

No sitten kokit vielä pesivät pakkimme ja haarukkayhdistelmät.

Larella oli hieman sotilaallinen johtamistapa, jonka sen ikäisenä hyväksyin, ja uskon sellaista ainakin poikien partion olevan vieläkin. Kerran makarooni ja jauhelihaseos tuli vähän liikaa keitetyksi. Lare ehdotti uudelle ruokalajille nimeksi "spaketti alavenylä", joka innolla hyväksyttiin. Asuimme kangasteltoissa paljon oli kuusenhavuja alla.

Iltanuotiolla tehtiin sitten niitä solmuja, syötiin hiiltä ja esitettiin hauskoja leikkejä. Harva sitä minuakaan on partiopoikana pitänyt, mutta totta se on!

Erkki Heikkola

Erkillä oli esikuvana Tarzan. Isäni kertoi tarinaa tällä tavoin: Erkki ryhtyi määrätietoisesti harjoittelemaan kiipeilyä puissa ja olikin jo ihailtavan taitava. Hän saattoi edetä metsässä hyppien puusta toiseen ihan kuin oikea Tarzan, kunnes tapahtui vahinko, ja Erkki putosi puusta ja jalka meni poikki. Siihen loppui Erkin Tarzanin ura. Isä Aati kävi vielä kaatamassa puun, jossa vahinko tuli. Näistä ajoista tähän päivään Erkki kuitenkin muistetaan Ähtärin Tarzanina.

Heikkola oli paikka, jossa poikkesin usein. Erkin äiti oli nimeltään Lempi, hän oli isoluinen nainen, jonka hampaistakin oli vain osa jäljellä. Isä oli Adiel, joka oli kansaninsinööri Vääräkosken tehtaan palkkalistoilla. Hän oli tehnyt tärkeitä keksintöjä paperikoneisiin, ja kuulemani mukaan hänet tunnettiin ulkomailla asti. Elintavat olutlasin ääressä karkoittivat miehen kotoa ja etupäässä hän ihan asui tehtaalla.

Heikkola oli ilmeisesti aikoinaan ollut Ahopellon torppa, jossa viljelys vähillä mailla oli lopetettu. Talo oli harmaa maalaamaton hirsitalo, takaseinällä roikkui hirventalja joka kuhisi täitä.

Metsän reunassa oli pieni riihi, jossa Erkki teki pieniä korjaustöitä.

Välillä Erkki innostui myös moottoripyöristä, ja muistan hänet myös jäärata-ajojen sankarina. Nuorena hän metsästeli ja oli erittäin hyvä ampuja. Vanhemmalla iällä hän hylkäsi vanhan Heikkolan ja muutti naapuriin jonka asukkaat olivat kuolleet.

Yhteen aikaan puhuttiin hänellä olleen melkoinen rahakokoelma. Kerran kysyin, ja hän silloin kertoi myyneensä sen pois. Myöhemmin hän työskenteli pikitöissä kesät ja talvisin hiihteli. Kaikenlainen urheilu oli hänelle tärkeää pyöräilyä, hiihtoa ja juoksua vielä vanhanakin. Hölkkämitali kokoelmakin taisi olla melkoinen. Myös ulkomailla Erkki matkusteli paljon.

Erkin kuoltua paikallisessa lehdessä puhuttiin Ähtäriläisestä erakosta, jota hän ei ollut vähääkään. Erkin tavaroita varten jouduttiin perustamaan oma kirpputori, joista jotkut toivottavasti eksyivät paikalliseen museoon.

Erkki oli erikoinen oman tiensä hyväntahtoinen värikäs kulkija. Lapsena sanoin hänelle: "Haluan tulla samanlaiseksi kuin sinä,"

"Ei taida kannattaa,"sanoi Erkki.