Isäni oli merimies.
Hän palveli 5 vuotta sota-aikana tykkivene Uusimaalla, joka toimi hyvin sokkeloisessa saaristossa.
Siitä varmaan johtuu että Minulle oli oli ostettu kuminen merimiesnukke, se ohitti reippaasti papan vuolemalla tehdyn hevosen ja oli ilman muuta rakkain lelu lapsuuden muistoissani.
Olin sota-ajan jälkeen perustetun perheen ensimmäinen lapsi ja myös muulle suvulle tärkeä.
Aika oli köyhää mutta minulla, joka olin perheen tärkein sydänkäpynen oli tosi hienot kuteet ja tuo merimiesnukke, jota en juuri käsistäni päästänyt.
Kotini vierustalla kulki maantie ja meidän karjalaidun rajoittui maantiehen. Tällä alueella oli ainakin pikkumiehen mielestä iso kiviraunio, johon pappa oli vetänyt pelloilta kivireellä kiviä.
Tänne kiviraunioon sitten minun merimiesnukkeni kerran hukkui.
Vieläkään en ymmärrä miksi en sitä koskaan löytänyt, vaikka etsin sitä joka päivä samoilta paikoilta.
Olin jo silloin monissa asioissa periksiantamaton mutta mikään ei auttanut sitä nukkea en koskaan löytänyt.
En ollut silti mitenkään tyttömäinen, enkä kiinnostunut koskaan muista nukeista.
Sanovat että olin vähän ylivilkas ja joskus katosin helposti ties minne ja vaarallisiakin tilanteita saattoi tulla.
Kuvalle antaa arvoa kuluneet kulmat ja halkeamat, mutta se on otettu Seinäjoella kunnollisessa liikkeessä.