sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Merimiesnukke


Isäni oli merimies. 
 Hän palveli 5 vuotta sota-aikana tykkivene Uusimaalla, joka toimi hyvin sokkeloisessa saaristossa.
Siitä varmaan johtuu että Minulle oli oli ostettu kuminen merimiesnukke, se ohitti reippaasti papan vuolemalla tehdyn hevosen ja oli ilman muuta rakkain lelu lapsuuden muistoissani.

Olin sota-ajan jälkeen perustetun perheen ensimmäinen lapsi ja  myös muulle suvulle  tärkeä.
Aika oli köyhää mutta minulla, joka olin perheen tärkein sydänkäpynen oli tosi hienot kuteet ja tuo merimiesnukke, jota en juuri käsistäni päästänyt.

Kotini vierustalla kulki maantie ja meidän karjalaidun rajoittui maantiehen. Tällä alueella oli ainakin pikkumiehen mielestä iso kiviraunio, johon pappa oli vetänyt pelloilta kivireellä kiviä.
Tänne kiviraunioon sitten minun merimiesnukkeni kerran hukkui.
Vieläkään en ymmärrä miksi en sitä koskaan löytänyt, vaikka etsin sitä joka päivä samoilta paikoilta.
Olin jo silloin monissa asioissa periksiantamaton  mutta mikään ei auttanut sitä nukkea en koskaan löytänyt.

En ollut silti mitenkään tyttömäinen, enkä kiinnostunut koskaan muista nukeista. 
Sanovat että olin vähän ylivilkas ja joskus katosin helposti ties minne ja vaarallisiakin tilanteita saattoi tulla.

Kuvalle antaa arvoa kuluneet kulmat ja halkeamat, mutta se on otettu Seinäjoella kunnollisessa liikkeessä.


torstai 13. syyskuuta 2012

Haapamäen veturipuisto


Vuonna 2008 tein retken Haapamäen veturipuistoon.  Tulin Tampereelta junalla noin 11.30 ja palasin takaisin junalla noin 18.00 joten oli hyvää aikaa tutustua muutenkin paikkakuntaan.

Haapamäki oli ollut aikoinaan suuri risteysasema ja lähes kaikki mitä siellä oli liittyi jollain tavoin VR:n toimintaan. 
Haapamäellä oli pieni  virkeä kylä jossa oli nuoria ja vanhoja ihmisiä. Oli pientaloja ja kerrostaloja ja kauppoja.
Rautatieaseman ruokala oli tasokas paikka johon moni vanhempi suomalainen on tutustunut.
Kerran olen yhden yön nukkunut asemahuoneen penkillä kun jatkoyhteyttä ei ollut.

Veturipuisto oli laaja rata-alue lähellä asemaa jonne oli säilötty viimeiseen paikkaansa kymmenittäin isoja ja suorastaan valtavia höyryvetureita.  Paikalliset harrastajat olivat jonkin verran entisöineet  ja maalanneet vetureita. 
Yleisöä ei paljon ollut, mutta odotettiin väen ryntäystä illalla tansseihin.
Tanssit olisivat olleet aseman lähellä olevassa veturihallissa, jonka juoksijalegenda Martti Vainio oli sisustanut uuteen käyttöön.
Itse asiassa koko puisto oli myyty Martti Vainion liikeyritykselle.
Olihan noissa vetureissa ja muussa rautatien museotavaroissa aineistoa minkälaiseen toimintaan tahansa.
 Mitenkähän lie toimii kylän veturikerho tänään?

Siinä sitten kävelin, kylällä joka oli jo silloin liitetty keuruuseen.
Löytyi kauppa josta saattoi ostaa matkaevästä.
Rautatiet eivät enää tarvinneet paljon työvoimaa.
Asema oli vaan laituripysäkki, josta junia toki vieläkin kulki eri suuntiin. Pohjoiseen menevät junat eivät yleensä tätä rataa enää käyttäneet, vaan ne menivät Parkanon kautta suoraan.
Tämä rataosuus luokiteltiin lähiliikenteeksi, myös Jyväskylään menevältä osaltaan.

Haapamäki oli kuihtunut köyhäksi kyläksi.  Tien varrella oli asumattomia huonokuntoisia taloja runsaasti. 
Ikkunat oli hakattu rikki ja katoissa oli reikiä. 
Kylä oli joutunut ikävään murrokseen kun ei ollut ihmisillä töitä niin ei ollut rahaakaan.
Haapamäen asema on kulttuurihistoriallinen iso rakennus ja veturipuisto hieman isommalla satsauksella voisi tuoda alueelle uutta nousua.  Martti Vainio on kyllä edelleen siellä toiminut. Hänellä on varmasti mielenkiintoa viedä asioita  eteenpäin.
Varmasti myös VR olisi tyytyväinen sillä kaiken alueella olevan romun hävittäminen maksaa enemmän kuin romun arvo tuottaa.

Aina kun sielläpäin liikun nämä asiat tulevat mieleen. Muistan neljä vuotta sitten tekemäni mielenkiintoisen matkan.
Kävin kävelysiltaa myöten tutustumassa Haapamäen kauniiseen kirkkoon, joka oli niin suuri ettei valokuvaan sopinut.
Samalla toivon kaikkea hyvää sikäläisille asukkaille ja kommentteja julkaisen mielelläni.