maanantai 11. lokakuuta 2010

Viimeinen osa


Tuohon aikaan pohdin monia kysymyksiä vakavammin kuin tänään. Muodostin silloin käsitystä niistä perusasioista, jotka tänään ovat Minulle luonnollistakin tärkeämpiä.
Aineen häviämättömyyden laki on myöskin tiedemaailman peruspilareita. Aine voi kuitenkin muuttaa muotoaan energiaksi ja näin lienee selvä, että energia säilyy eräänlaisena jännitteenä ennenkuin se taas muuttaa muotoaan.

_O_O_O_O_O_O

OSA LUONTOA


Siten ihminen herkistyy luonnolle
havuneulasten peittämällä tiellä
ruohonkorsi suussa
hän rakentaa sielussaan
luovia ajatuksia.

Arkielämän köyhyys Ja työ
eivät voi masentaa ihmistä,
joka näkee muurahaiset polullaan,
yksinään mönkivän maakiitäjäisen.
Unohtaa hyttysten ininän.
Kokiessaan elämän tärkeän
järkkymättömän yhteyden
luonnonlakeihin.

Unohtaessaan sen
mille muut uhraavat kaiken
hän palvelee totuutta.
Rakentaa elämää
vilpittömien tavoitteidensa tueksi.

Luonnon kiertokulku
on raakaa materialismia.
Häviämätöntä ainetta.
Ymmärtääkseen asiantilan
on tarkkailijan itsensä
oltava osa kokonaisuutta.
Samaa ainetta yhteydessä
maan tomuun.
Hiukkasena valtavan
kaikkeuden keskellä
yritämme
löytää itsemme.


Kirj, Sulo Heinola noin 1977 hieman korjattuna
2010.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tarina jatkuu

Löysin siis vanhan runovihkoni, jonka olin jo kokonaan unohtanut.
Se kertoi tarinaa omasta elämästäni hyvin todellisena. Jotain olen myös karsinut, mutta paremmat kohdat haluan näin blogissani tarjota kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi.
Vielä tämänkin jälkeen löytyy jotain.
Asialliset kommentit olisivat kiinnostavia.
Runo on siis kirjoitettu noin 1977.
-o-o-o-o-o-o-o-o-o-o-o-o

UUTEEN KOTIIN


Uusi koti oli kaunis.
Muuttoauto uursi syvät
raiteet tiehen.
Etsin ullakolta
vanhoja tavaroita
puhalsin ahjoa pajassa
tunsia kaiken omakseni.

Se oli täynnä
kaunista luontoa,
mansikoita,
lillukoita,
suota,
suopursuja,
koivikoita,
kuusikoita.

Jäkäläisen kiviaidan
vierustaa kävelin.
Pellossa kohoavat oraat
tuoksuivat leivältä.
Nimikirjaimeni kaiversin
aitan seinään.

Kirves kädessä illalla
isä kotimetsään meni,
yöllä tuli kotiin.
Aamulla kauas kirkonkylään
ansiotöihin lähti.

Minäkin jo työhön tartuin.
Naapurin heinäkuormaa poljin.
Kotipellolla äestelin.
Kotisaunaa lämmittelin,
Äiti kotia
ja karjaa hoiteli.

Oli uutta.
Kaikkihan minulle
uutta oli.
Tuskin varjopuolia
edes huomasin
joita isä
velkasäkissä raahasi.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Löytö pöytälaatikosta


Olen muuttanut noin viikko sitten toiselle paikkakunnalle. Tässä yhteydessä oli pakko tonkia kaikki mahdolliset laatikot ja tehdä myös mukavia löytöjä.
Uskon kirjoittaneeni tämän runon 1976-1980 välisenä aikana, vaan tärkeintä siinä on runon aihe, joka on todellisuutta siitä mitä olen näistä varhaisista vaiheista kuullut.




KUN SYNNYIN

I
Kevätpakkanen maaliskuussa
onnettomuuden päivänä
keskiviikko aamuna:
Oli aamu ja kevät.
Sodat sodittu.
Suurta ikäluokkaa tehtiin
villissä kiimassa.

Kun synnyin
tarttui kunnanlääkärin sormiin
limaisia hiuksia.
Minut kapaloitiin
ja vietiin ikäiseni
tyttövauvan viereen
samaan sänkyyn.

II

Lumi lensi pyrynä
yli soiden.
Hevoset vetivät
raskaita puukuormia
maanteillä.

Sotaa ei hävitty,
sillä uusi vapaus
ystävyys ja rauha
antoivat meille
uusille toivoa,
sillä Minä itkin,
Itkin ilosta.
Kapaloitani potkin.

III

Nyt kaikki ihmiset
halusivat elää rauhassa
meihin pieniin ihmisiin
luotettiin.
Sillä me
olimme tulevaisuus
uusi aamu
ja kevät.