perjantai 29. maaliskuuta 2013

Raholassa


Kuvassa tyttäreni Satu ja Saija ovat silloin suurimman tunnetun katajan vieressä.  Katajan luokse kulki pieni kävelytie Korvenkadulta, jossa asuimme.
Noin viisikymmentä metriä pyhäjärvelle päin kasvoi Suomen toiseksi suurin kataja.  Myöhemmin toinen katajista tuhoutui myrskyssä ja toisen terrorisoi salaperäinen moottorisahamies.


Olimme asuneet Tampereella silloisen vaimoni kanssa pari vuotta Pispalassa erittäin pienessä asunnossa. 
1971 saatiin sitten vuokrattua tämä Raholan asunto, joka oli omakotitalon yläkerta kaikilla mukavuuksilla.
Paikka oli erittäin miellyttävä asua.  Nuorempi tyttäreni Saija syntyi siellä.  
Siihen aikaan olin kiinnostunut luonnosta ja olin ostanut Praktica merkkisen järjestelmä kameran jolla tein monenlaisia kokeiluja ja onnistuin kuvaamaan pieniä makrokohteitakin.

Jostakin syystä olin silloin ryhtynyt myös toimimaan monenlaisissa järjestöissä ja elämä oli täynnä toimintaa.  Silloin myös vaihdoin työpaikkaa Tesoman Haarlasta Lielahden sellutehtaalle. Alkoi vuorotyö joka vähensi innostusta harrastuksiin ja vuonna 1974 muutimme uuteen VVO:n rakennuttamaan kerrostalo asuntoon Lielahteen.  Vaimo oli jäänyt työpaikastaan pois hoitamaan lapsia ja välillä oli rahastakin tiukkaa.  Mutta elämä jatkui.
Raholan aikoina meillä oli ensimmäistä kertaa jääkaappi, joka sekin ostettiin käytettynä.

Kaikenkaikkiaan Raholan aika oli mukavaa muistojen ja monien tapahtumien aikaa.  Silloin lapset olivat pieniä ja kun on itse kokenut näitä asioita voi ymmärtää myös nykyään nuorten perheiden ongelmia, samalla kuitenkin rohkaisten heitä.
Nykyään heidän elämänsä ei ole usein kuitenkaan helpompaa kuin Minun sukupolvellani oli.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Onnellinen perhe


Tässä kuvassa oltiin vähän normaalia paremmissa vaatteissa siksi, että isä oli pyytänyt erästä työkaveriaan Ähtärin Asevarikolta ottamaan näitä kuvia.
Kuvat otettiin ihan tavallisella kameralla.


Olimme silloin asuneet uudessa talossamme vasta pari vuotta.  Taloon kuului metsää ja suota yhteensä yli 50 hehtaaria ja lisäksi noin kolme hehtaaria viljeltyä.
Työtä tehtiin kovasti.  
Isä nimittäin yritti selviytyä talon hankintaan liittyvistä veloistaan ja kasvavan perheen kuluista osittain myymällä metsää, joka itse hakattiin yhtiöille tehtyjen sopimusten mukaisesti. Samalla pienempi puusto kelpuutettiin rankakasaan polttopuuksi.

Kuvanotto hetkestä on kulunut yli 50-vuotta.
Nuorin veljeni ei ollut vielä silloin syntynyt ja itse elin murrosikää.

Nykyään tämä kuvassa näkyvä ovinäkymä on yhä olemassa, koska tilaa myytäessä perinnönjakojen yhteydessä ostin rakennukset ja puolihehtaaria maata itselleni.
Isä oli aikaisemmin laittanut taloon peltikaton, joten olen pienellä kunnostamisella voinut pitää paikkaa kesämökkinä.

Me lapset emme tietenkään ymmärtäneet sen ajan vaikeuksista yhtään mitään mitään.
Me elimme onnellista lapsuutta. Lehmille ja hevoselle oli omat laitumet ja maisemat pysyivät asutun näköisinä.

Nykyään kaikilta lähialueilta on puusto hakattu myyntiin. Puiden juuretkin on revitty irti ja maisemat tuhottu.  Valitettavasti ostin liian pienen palan maata itselleni, sillä omistajana olisin voinut suojella sitä paremmin.
Kuitenkaan en olisi voinut estää alueen soiden kuivatusta. Kaikkialla on valtavia ojia estämässä liikkumista ja kestää edelleen kymmeniä vuosia ennenkuin merkittävää metsänkasvua voi odottaa.

Onneksi voi vielä pysähtyä muistelemaan niitä hyviä aikoja, jolloin kaikkein ikävämpiä tapahtumia oli syksyllä kun teurastamon auto haki kesällä lihotettuja lampaita pois ja kamalaa oli myös sian tappo, mutta se oli meidän elämää.
Lapsuudessani en koskaan kokenut nälkää, sillä aina oli ruokaa riittävästi ja todella paljon rikasti elämääni sisaret joista olin vanhin ja eniten vastuussa monessa asiassa.
Sisaret ovat myös edelleen kaikki elossa ja nämä yhteiset muistot yhdistävät meitä edelleen.

Olimme silloin Onnellinen perhe!