lauantai 28. helmikuuta 2009

Salama tappoi hevosen

Kesällä 1961 olin jo 15-vuotias. Ernestin jälkeen meille oli ostettu uusi hevonen, jonka nimi oli Hilu. Hilu oli pienempi kokoinen tamma, jolla sisareni Nelly ratsasteli paljon. Eräänä päivänä tuli pienestä pilvestä omituisen kova raesade. Rakeet olivat vaarallisen isoja, joten alettiin nopeasti viedä eläimiä suojaan. Isä toi lehmiä ja minä hevosta, joka oli ketjusta kiinni pellolla rautakangista. Juoksin hevosen kanssa talliin ja aloin irrottaa hevosta kaulapannasta. Pihalla jo raesade näytti helpottavan. Silloin kuului kuin kiväärinlaukaus korvani juuressa. Hilu kaatui seinään päin ja minä toinen käsi tunnottomana siinä välissä. Hevonen makasi jalat tallin oviaukolla, ja pelkäsin sen potkivan joten ryömin tallin sontaluukusta ulos hälyttämään apua. Kun sitten huomattiin tilanteen vakavuus, lähdin hakemaan Viitalan Hermannia avuksi polkupyörällä. Hermanni oli aina meillä teurastanut aikaisemmin siat ja hän tiesi näistä asioista. Pian saatettiin todeta, että Hilu oli todella kuollut ja Hermanni aloitti nopean teurastuksen.
Eihän tuo hevonen mitään, onneksi poika säilyi hengissä, sanoi isä. Salama oli tullut sähköllinjaa ja rikkonut valokatkaisijan. Jos olisin seisonut toisella puolella, niin olisin varmaan kuollut. Siellä se Hilu makasi tallissa myöhäiseen iltaan. Kärpäset pörräsivät ja yöllä tuli Itikan auto, johon ukkosen uhri vedettiin. Ymmärsin hyvin säästyneeni vain hyvällä onnella, ja silloin tein päätöksen yrittää olla aina oikeudenmukainen ja toimia vähäosaisten hyväksi. Onko päätökseni pitänyt?
Siihen voivat vastata lähimmäiset, mutta ainakin sitä aika ajoin olen muistaa.

perjantai 27. helmikuuta 2009

Pyöräretki

Kesällä 1959 olimme suunnitelleet kolmestaan vähän pidempää pyöräretkeä Hannu Moisio ja Olavi Vuorisen kanssa. Olimme iältämme vasta 12-14 vuotiaita, joten kävi niin, että porukan nuorin Hannu ei saanut lupaa vanhemmiltaan. Lähdettiin siis kahdestaan. Ensimmäisenä päivänä aurinko mollotti kuumasti taivaalta ja minulla oli kova vihlova päänsärky. Lähellä Soinia jaloittelimme jollakin kalliolla ja tapoimme suurikokoisen kyykäärmeen. Se oli niin iso, että mitattuna olisi varmaan ollut jokin ennätys. Soinissa etsimme metsän jossa yövyimme. Tulikin niin kylmä yö, että maa oli huurassa. Aamulla hampaat kalisten menimme paikalliseen kahvilaan lämmittelemään. Seuraavana päivänä matka jatkui Alajärvelle ja Lappajärvelle, jossa saimme yöpyä ilmaiseksi isossa maalaistalossa. Saimme jopa lainata venettä.
Matka jatkui Alavudelle jossa viimeiset matkarahat meni retkeilymajaan, jossa oli kulkijoita varten vuoteet. Neljäntenä matkapäivänä palasimme kotiin uupuneina ja nälkäisinä. Kaikkia retken yksityiskohtia en ole tähän kirjoittanut, vaikka vieläkin ne aika elävästi muistan!

torstai 26. helmikuuta 2009

Risto

Kristian Kehäkangas asui pienessä hirsimökissä meiltä noin 300 metrin päässä, hänen ainoa tulonsa oli pieni kansaneläke. Lisäksi Risto vähän metsästeli. Suon laidassa hänellä oli oikein kuusenoksista tehty maja, josta saattoi tähyillä kukertavia teeriä. Lisåksi hänellä oli Hämeenlammella pari katiskaa, josta tuli särvintä. Maitotinki hänellä oli vanhalle Kehäkankaalle, joka sijaitsi suon takana, ja hänen hiihtolatunsa oli meille koulumatkoilla hyvänä apuna. Riston mökissä oli oikeastaan vain yksi huone, jonka keskeltä nousi savupiippu, johon oli muurattu hella. Sähköjä Ristolla ei ollut. Valolaitteena hänellä oli "tuikku", joka oli pieneen pulloon kehitetty valolaite. Hänellä oli myös transistori radio, niitä ensimmäisiä, ja radiota Hän piti hyvin tärkeänä ajanvietteenä.
Kerran hän oli saanut päähänsä hankkia mopedi, ja tuli sitten meille kokeilemaan miten sitä ajetaan. Vietiin mopedi talon taakse pellolle, jossa Risto nousi pyörän päälle. Kävi niin hassusti, että hän pahasti hätääntyi ja aivan täydellä kaasulla lensi päin korkeahkoa syreeniaitaa. Mitään pahempaa ei tullut, ja kyllä Risto myöhemmin mopedin hankki.
Yhteen aikaan hän korjasi mökkiään päällystämällä sen punaisella kattohuovalla, en tiedä oliko hyvä ratkaisu?
1960 luvun puolivälissä Riston ollessa vielä hyvin elämänhaluinen, hän sairastui keuhkosyöpään ja pian kuoli. Hänen mökkinsä jäi Arvo Lähteenmäelle jonkinlaiseksi kesämökiksi. Arvon kuoltua hänen leskensä möi sen Mäkilehdon Kaleville polttopuuksi. Nyt on mökin alueen maisema muuttunut ja Ristoa enää harva muistaa.

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Hiihtokilpailut

Palataanpa ajassa taaksepäin Rantamaalle. Hiihtäminen oli silloin meille nuorille hyvin jokapäiväistä puuhaa. Myös hiihtokilpailuja järjestettiin. Niitä oli koulussa ja Inhan Asevarikolla ja muuallakin. Kerran sitten meillä järjestettiin ihan omat kisat. Keräsimme paikallisista liikkeistä vaatimattomia palkintoja. Optikko Leevi Väliaho lahjoitti oikein alpakkalusikan joka taisi olla jo vähän patinoitunut, mutta kelpasi. Taisi olla talvinen aurinkoinen ilma. Isä oli urheilumiehiä ja toimi ajanottajana. Siinä me sitten olimme Moision Hannu, Tuula ja Eine. Minä, Eira ja Nelly meiltä ja lisäksi oli mukana rukoushuoneella asuvien lapsia joita en muista. Latu nousi ensin Koppikankaalle ja jonkin matkan päästä laski Pöyhösen lammelle josta kiersi lähtöpaikalle pihaan. Varsin ahtaissa oloissakin isä huolehti aina että meillä kaikilla oli sukset. Suurin saavutukseni oli varikon lastenkisoissa silloin
14-vuotiaiden sarjassa kun voitin Hömmön Mikon, joka aina oli ollut ykkönen. Myöhemmin sisareni Nelly, Eira ja Ulla kunnostautuivat nuorten hiihdoissa. Nelly hiihti jopa Suomen mestaruus tasolla, mutta sitten lopetti kovin nuorena.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Mäkisalon kansakoulu

Mäkisalon kansakoulun opettajana toimi Katri Järvenpää, joka asui tyttärensä Virpin kanssa koulun toisessa päässä olevassa opettajien asunnossa. Puoliso hänellä oli heidän varsinaisessa kodissaan Längelmäellä. Käsityön opettajana toimi tienvarsinaapurimme Eero Muhonen ja keittäjänä Ida Hautakangas kiviperältä. Koulu oli supistettu ja se toimi niin, että alaluokat toimivat muutaman viikon keväällä ja syksyllä, ja talviajalla alaluokkalaisille oli varattu lauantai joka viikko. Opettajalla oli tämäntapainen järjestelmä raskas. Onneksi hän oli aina terve, sillä sijaisia ei ollut. Meille oppilaille riitti enemmän vapaata, mutta tärkeintä oli lopulta se kyläkoulun tunnelma. Kyllä ymmärrän miksi vieläkin tällaiset pienet kouluyksiköt olisivat parempia kasvattajia. Ruoka oli aina tuhtia ja hyvää, vaikka usein pelkkää puuroa. Omat eväät maito ja leipä tuotiin kotoa. Maantien kautta kiertäen koulumatka oli noin
Viisi kilometriä ja suon yli suoraan vain kolme. Meillä oli hiihtolatu suoremman kautta, mutta usein myös pidempää reittiä käytettiin. Oppilasluku vaihteli eri luokilla runsaasti. Minun luokallani mallia 1946 oli runsaasti oppilaita, joillakin luokilla oli selvästi vähemmän siten, että kokonais lukumäärä oli noin 30. Normaalien yhteiskunnallisten muutosten kautta tämäkin koulu lopetettiin ja alettiin kuljettaa oppilaita taksilla Huikuriin tai keskustaan. Viime kesänä kuljin koulun ohi ja näin että koulu on edelleen asumiskäytössä.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Toukolan kauppa

Pari kilometriä tienhaarastamme Ähtäriin päin oli Toukolan Kallella ja hänen vaimollaan pieni kyläkauppa. Kaupan pihassa kasvoi kaksi koristeellisesti leikattua noin viisi metriä korkeaa kuusta. Rakennus oli riittävän iso jotta toisessa päässä saattoi pitää kauppaa ja toisessa päässä asua. He ostivat myytävän tavaran Otto Heikkilän kaupasta, joka oli Ähtärin aseman lähellä. Tavaran kuljetti heille yleensä posteljooni. Kauppa tuli niinä vuosina meille tutuksi. Ennen kauppiasuraansa Kalle oli tehnyt maalarintöitä ja hän uskoi terveytensä heikentyneen juuri maalinkäryistä. Kalle oli kalpea kyttyräselkäinen mies. Hänellä oli luontaisen humoristin lahjat. Lähimmin tutustuin häneen juuri sairaalassa, jonne olin joutunut imusolmuke tulehduksen takia. Kylläpä sai silloin nauraa tarpeekseen. Kallelta oli leikattu vatsasta iso kasvain, vatsa ei sitten koskaan parantunut. Eräänä päivänä meitä kohtasi suru uutinen Toukolan Kalle oli kuollut. Jonkin aikaa leskeksi jäänyt rouva vielä piti kauppaa, mutta lopulta muutti pois keskustaan. Toukolan huutokaupasta isä osti hyvät kumipyöräiset käsikärryt. Hyvänä meklarina toimi meidän tienvarsinaapurimme Kalevi Mäkilehto, jolla taas tiedettiin olevan luonnonväärät leukaluut. Myöhemmin vielä samassa talossa joku nuoripari sukulainen yritti elvyttää kauppaa uudestaan, mutta aika oli ajanut pienten kyläkauppojen ohi. Nykyään paikalla missä kauppa oli kasvaa tuuheaa nuorta metsää. Rakennukset on purettu ja pihakuuset ovat kadonneet.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Hautajaiset Nurmossa

Mummi oli papan kuoleman jälkeen ryhtynyt seurustelemaan Nurmon Veneskoskella olevan talollisen kanssa. Yhä useammin vieraili mummin luonan tämä Aleksi Rajamäki niminen henkilö, joka oli mummin nuoruuden tuttuja. Aleksi oli talon hoidon luovuttanut nuoremmille, ja lopulta hän meni mummin kanssa vihille ja mummi muutti Aleksin luo Veneskoskelle, missä heillä oli kauniilla paikalla tien vieressä pieni talo. Pian Aleksi kuitenkin sairastui syöpään, ja kuoli. Mummin avioliitto oli tälläkertaa hyvin lyhyt. Olavi eno tuli Tampereelta moottoripyörällä, joka oli hänelle jäänyt konkurssista huolimatta. Minä pääsin Olavin pyöränritsillä hautajaisiin. Matkalla poikettiin vähän tapaamassa Peräseinäjoen sukulaisia. Veneskoskelle oli kerääntynyt runsaasti sukulaisia. Hautajaiset kestivät kaksi vuorokautta. Olimme surullisia mummin puolesta. Mutta minulle tapaus oli ainutlaatuinen kokemus.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Muutto

Se oli toukokuun alkupäiviä kun muutimme. Isä oli ostanut ylivääpeli Vesteriseltä hevosen, jonka nimi oli Ernesti. Ernesti oli suomen armeijan palveluksesta vapautettu 11 vuotias ori. Minun mielestäni se oli tosi upea hevonen. Varsinainen muuttokuorma tuotiin Moision Veikon kuormaautolla. Tie suon yli oli vielä pehmeä ja auto jurrasi syvällä kurassa. Pian olimme sitten kotiutumassa uuteen kotiin! Ensimmäinen kesä oli kova ukkoskesä. Lähes joka päivä jossakin jyrisi ukkonen. Kerran oli radioantenni unohtunut paikalleen ja silloin pamahti niin, että silmissä mustui ja pihalla satoi kaatamalla. Äiti oli palannut perheen pariin ja joutui nyt kovasti säikähtämään, sillä yht,äkkiä pamahti uudelleen tuli savunhajua. Silloin me Eiran kanssa juostiin vesisateeseen ihan kirjaimellisesti huutaen kauhusta. Oli ihme, ettei koko talo syttynyt tuleen. Meillä oli myös puhelin, joka kuului Niemiskylän Automaattikeskuksen alueelle, jonka sanottiin olleen Suomen ensimmäinen automatisoitu. Puhelinkin aina kilahteli kun ukkonen jyrisi alinomaan.
Sitten alkoi myös maataloustyöt. Pitkiä päiviä kävelin äkeen perässä hevosen kanssa. Sitten jyrättiin ja tuli kesä ja syystyötkin. Myöskin tuli nopeasti uusia kavereita, joskin vanhat kaverit vielä olivat koko ajan mukana kuvioissa.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Peräaho

Peräaholle oli matkaa maanteitse 9 kilometriä kirkolta. Tie oli kapea mutkainen soratie. Linja-auto kulki kerran päivässä ja henkilöautolla kulkeva postiljooni otti myös kyytiinsä.
Kylä oli suhteellisen harvaan asuttu, meillekin oli kilometri maantieltä matkaa kahden puuttoman suoalueen yli. Siinä välissä oli Kalevi Mäkilehdon suoalueelle kuokittu ja ojitettu kytö jossa oli kaunis lautarakenteinen punaiseksi maalattu lato. Tie jatkui vielä Peräahon jälkeenkin Hokkaskylän suuntaan, ja kilometrin päässä toisella puolella oli Tapiolan Erkin talo. Nimet eivät ole muutettuja, mutta sukunimien sijasta käytän talojen nimiä, joita käytännössäkin enemmän käytettiin. Talo oli silloin noin 60-vuotta vanha tilava hirsitalo jossa oli vielä multipenkki lattiat. Se oli maalattu punaiseksi punamulta-jäteöljy seoksella, jossa ikkuna ja nurkkalaudat olivat valkoiset. Tuvassa oli luonnonkivistä ihan katolle asti muurattu takka ja leivinuuni muuri, joka edusti hyvin aikaansa. Taloa olivat korjanneet heti sodan jälkeen Kehäkankaalaisten Amerikan sukulaiset. Tila oli ollut alunperin rälssitila, mutta aikojen saatossa sitä oli jaettu ja myyty ulkopuolisille. Lisäksi entinen omistaja sai siirtää nimen Peräaho omalle metsä alueelleen. Näin talon viralliseksi nimeksi keksittiin Suonsaari, jota ei opittu kylällä tuntemaan, vaan kyläläiset hyväksyivät vaan perinteisen nimityksen. Taloon kuului iso puimalato, paja,heinäsuoja, kivinavetta ja aittoja. Kehän Einari oli kuuluisa seppä. Hänen käsistään lähti kuulemma hyviä viikatteen teriä. Kun Einari sitten lopetti niin paja jäi meille taitamattomille. Etenkin minulle, joka sen liepeillä jaksoin touhuta. Talossa oli asunut myös joskus suutari, mikä näkyi vintiltä jossa oli paljon puisia lestejä. Tällaiseen taloon olimme siis muuttamassa keväällä 1957.

torstai 19. helmikuuta 2009

Muuttosuunnitelmia

Äidille oli tullut sairaus, jonka vuoksi hän oli paljon pois kotoa. Tilanne oli aika tukala, koska meitä lapsia oli jo viisi. Minä ja neljä siskoa, jotka olivat: Eira, Nelly, Ulla ja Irja. Silloin kun Äiti oli poissa meitä hoiti Hietaharjun Lyyti. Irja oli vasta noin vuoden vanha ja kova itkemään. Opimme pitämään kovasti Lyytistä ja pidimme häneen yhteyttä vielä sittenkin kun olimme aikuisia.
Silloinkin minulle sattui ikävä tapaturma. Juostiin rukoushuoneella hippaleikkejä, kun siellä oli suuret romaanijuhlat. Oli maa jäinen ja tie liukas. Minä kaaduin ja löin silmäkulmani Lehtomäen Reinon kuorma-auton puskuriin. Siihen loppui minun hippaleikkin kun oli iso punainen verilammikko maantiellä. Siitä kun pääsin ylös menin kotiin, jossa Lyyti hoiti vammaani. Mutta vieläkin vasemman puoleisen kulmakarvan alta löytyy arpi!
Kerran isä oli luottamuksellisesti ottanut kanssani puheeksi, että saattaisimme muuttaa isohkoon maataloon Itä-Ähtäriin. Olin myös mukana kun isä työkaverinsa kanssa, jolta hän oli taloa ostamassa, kävi tutustumassa uuteen paikkaan. En silloin mitenkään ymmärtänyt miten suuri elämänmuutos minua oli odottamassa.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Polkupyörä

Eräänä päivänä isä toi minulle polkupyörän. Se oli normaalikokoinen miestenpyörä, jolla oli paljon ajettu. Kun oli vielä liian pieni, niin täytyi opetella ajamaan rungon välistä! Alkuun siinäkin tuli pieni tapaturma, joille olin silloin kovin altis. Jaakkolan Ville tuli asemalta päin vastaan. Hän oli monta vuotta minua vanhempi koulukaveri joka aina tuli minun puolelleni jos minua kiusattiin. Ville morjensti nostamalla kättään. En ollut oikein tottunut ajamaan ja kun nostin käden ohjaustangosta niin voivoi, silloin kaaduin syvään ojaan, jonka alapuolella oli piikkilanka. Siihen repeytyivät lopullisesti jo aiemmin mainitut pussihousut, ja muutenkin sattui. Vastasaadun pyörän runko meni myös poikki. Onneksi minulla oli hyvä isä, joka vei taas pyörän työpaikalleen. Runkoon tehtiin vahvistettu messinkinen juotos, joka ei enää koskaan minulla katkennut.
Vuotta myöhemmin kun olin korkeintaan 10- vuotias minä pyöräilin sillä yksin Koskuen mummolasta kotiin joka oli noin 90 kilometrin matka. Se oli kyllä sellainen uroteko jota ihmettelen vieläkin, sillä matkalla oli paljon mutkia. Paluumatkalla tulin pysähtyneeksi Niittyahon Aatin talon kohdalle. Aati oli korjaamassa tienrumpua talonsa kohdalla, jossa puhuttiin.
Yli 40-vuotta myöhemmin juttelin Aatin kanssa, ja hän oli nyt hyvin vanha ja sairas mies. Kysyin vieläkö hän muisti tämän tapahtuman. Kyllähän Aati muisti juuri siksi, että oli kovasti ihmetellyt pitkää pyörämatkaani.
Pyörästä tuli minulle tärkeä kulkuväline, josta on monta tarinaa!

tiistai 17. helmikuuta 2009

Separaattori

Aukusti oli lopettanut tupakanpolton ja sensijaan imeskeli Figarolleja. Figarollit olivat pyöreitä kovia pastilleja joissa oli sellainen erikoinen pitkäkantinen punainen rasia. Muistan kun heille ostettiin separaattori. Ymmärtääkseni se oli sellainen monimutkaisen näköinen laite jolla erotettiin maidosta kermaa. Muissa kylän taloissa ei sellaista ollut, vaan maidon pinnalta kuorittiin kerma, jota vähän hapatettiin, ja sitten kirnussa kirnuttiin kunnes pintaan tuli runsaasti keltaisia rasvapalleroita. Pallerot siivilöitiin ja voirasvasta pestiin moneen kertaan piimäaineita pois. Lopuksi tuote suolattiin sopivasti ja käytettiin leivän päälle ja myytiinkin.
Nopeasti aika muuttui kun kylään tuli meijeri. Pienistäkin talouksista myytiin maitoa meijerille. Voin kirnuaminen loppui ja hienot kirnut ovat hävinneet.
Kukaan ei tiedä minne?
Monesti separaattorinkin käyttöaika oli varsin lyhyt. Varmasti Aukustillakin huokailtiin myöhemmin mitä käyttöä mokomalle vehkeelle voisi keksiä!

maanantai 16. helmikuuta 2009

Aukusti ja Kalle

Aukusti Lamminperän muistan aika pienikokoiseksi mutta ketteräksi mieheksi, jolla oli nenän alla tuuhea parta. Aukustin vaimon nimi oli Aino molemmat nimet siis alkoivat a-kirjaimella. Enpä tiedä mistä sitten johtui, että käsittääkseni kaikkien hänen lastensa nimet alkoivat e-kirjaimella. Pojat olivat Erkki ja Eino. Tytöt joita muistan olivat Eppi,Elli ja Eila.
Eilan sukunimi muuttui avioliitossa Moisioksi, josta olen jo paljon puhunutkin. Aukustin lapsista jotkut saivat vähän parempaa koulutusta, ja sitä kautta heistä tuli yhteiskunnallisia vaikuttajia. Aukustin taloa rupesi asumaan Erkki ja hän teki taloon laajennustyötä siten, että vanhukset muuttivat yläkertaan ja nuorempi jäi alakertaan. Muistan kun kävin keskustelua kirvesmiehen kanssa, joka Erkin taloa rakensi. Hän tuli kysyneeksi että kenenkäs poika? Jolloin tietenkin sanoin, että isäni on Heinolan Tauno. Miehen työ keskeytyi ja hän sanoi:"Ei minulla ole tuollaista poikaa." Myöhemmin asialle löytyi selitys. Mies oli Inhantehtaalla asuva Tauno Heinola, ja ammatiltaan kirvesmies. Myöhemmin myös postit ja koiraveroasiat menivät ristiin, jolloin virallisissa papereissa oli nimen lisänä toisen nimen ensimmäinen kirjain.
Kalle ja Maija Lamminperästä on ainakin sellainen asia, että heidän lapset alkoivat a-kirjaimella. He olivat Arvo, Aili ja Armas. Kalle oli veljeksistä nuorin ja innokas tarinantekijä. Hänellä oli iso nenä ja hän myös puhui vähän nenäänsä. Useana talvena hän ajoi puutavaraa valkoisella hevosellaan koulumatkareitillämme. Kalle huusi meille reestä:"Hei pojat perunavoita!"
Usein myös istuimme Kallen parireessä koulusta palatessa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Eläinten teurastamisesta

Se oli meille lapsille vähän ikävä asia. Olimme olleet eläinten lähellä, ruokkineet niitä, niin sitten tuli teurastamon auto pihaan. Pitäjän teurastus (Itikan) asiamies oli meiltä noin kilometrin asemalle päin asuva Huttunen. Se oli siistiä, mutta sitten oli kylällä vielä toinenkin yksityinen teurastaja Toivo Kallela, joka teki teurastuksen pihassa ja vei lihat pakettiautolla liikkeeseensä. Isän mielestä Topi maksoi paremman hinnan ja rahat tuli kouraan heti, niinpä sitten sitä toimintaa saatettiin joskus pihassa seurata.
Kerran Topi tappoi meillä ison mullivasikan, jolta oli veri laskettu ja jalat katkottu ja nylkeminen aloitettu, kun vasikka äkkiä heräsikin henkiin ja nousi tynkä jaloilleen. "Hei se elää vielä!" huusin Topille. "Ei se mitään tiedä, se on vaan refleksiä," sanoi Topi.
Topi ei myöskään käyttänyt ostaessaan vaakaa, vaan vähän nosti eläintä ja sanoi sen painon. Yleensä hänen arvioonsa luotettiin.
Kerran möi isä Topille pahapäisen pässin, joka oli joskus puskea paukauttanut häntä takamuksille oikein kunnolla. Topi tuli kysymään kirvestä. Sitä ei löytynyt. Ehkä joku nuoremmista sisaristani halusi suojella pässiä. Lopulta löytyi tukeva vesuri: "Käyhän se tälläkin,"sanoi Topi. Navetan edessä Topi otti pässin jalkojensa väliin, ja iski kokeneen teurastajan tavoin. Kävi vain niin, että pässi vaan yhä seisoi paikoillaan. Hetken kuluttua Topi latasi uudelleen ja johan pässi sätkytti selällään suunnitelman mukaan.
Sika myös yleensä teurastettiin joka syksy. Siitä minulla ei tässä vaiheessa ole tarkempia muistikuvia. Ainakaan useimmiten sitä ei tehty itse, vaan kylällä oli siihen eri henkilöt. Mutta sen muistan, että eteisessä oli lihaa koko talven suolavedessä. Teurastuksen jälkeen tehtiin sianpääsylttyä ja se oli suurta herkkua!

lauantai 14. helmikuuta 2009

Tapaturmia

Olin hyvin vilkas vesseli ja niin aina sattui kaikenlaista, jos joku olisi menojani paimentanut se olisi ollut kokopäivätyötä! Kerran kun kapusin pitkiä portaita yläkertaan huomasin, että lamppu puuttui, siinä oli vain tyhjä kanta. Täytyi sitäkin sormella kokeilla ja sain kyllä elämäni sähköiskun! Koska en siihenkään kuollut, niin opin ainakin sen ettei sormeaan ihan kaikkiin reikiin pitänyt laittaa. Kerran sitten tulin samat portaat pyörimällä alas. Mummi kertoi, että Kyntölän Ryyne oli joskus pudonnut tikapuilta. Ryyne asui Kaijassa vanhojen ja vaivaisten talossa ja sieltä kulki asemalle kävellen tai potkukelkalla. Koko ajan hän puhui itsekseen. Minulla oli onnea taas, mutta nyt tunnustan että saatan vieläkin joskus puhua itsekseni!
Kerran olin pyörän ritsillä, kun Äiti kävi asemalla kaupassa, kun jalkani meni pyörän pinnojen väliin. Nahka kuoriutui pitkältä matkalta, ja valkoinen luu paistoi nilkasta. Oikein kunnanlääkäri kutsuttiin paikalle, ja hän määräsi lääkkeeksi piharatamon lehtiä, joita pidettiin haavan päällä. Haava parani nopeasti. Joskus vieläkin etsin siitä jäänyttä arpea, mutta en löydä.
Opettajani Mäenpään Lyyti oli vähän säälinyt minun huonoa maitopulloani koulun ruokailussa, ja toi minulle sellaisen leveän limonadipullon, jossa oli patenttikorkki. Kyllähän siinä itku ja paha poru tuli kun Vuorisen Olavi koulumatkalla heitti koulureppuuni kivellä ja pullo meni rikki. Muistaakseni Lyyti kysyi asiaa kouluruokailussa ja suuren suruni nähtyään toi uuden pullon! Tapaturmat olivat jokapäiväisiä. Elämä oli kai vähemmän suojattua kuin nykyisin, mutta vieläkin etenkin vilkkailla lapsilla on paljon vaaroja.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Pieni nokipoika

Tämä teksti on sukua edelliselle koska aiheena edelleen on noki ja tuli. Kaikkein varhaisimpia mielikuvia mitä muistan on se , kun olin yksin yläkerrassa. Kiipesin tuolille ja aloin leikkiä hellan renkailla. Taisi olla mukava leikki, kun löydettäessä istuin jo hellan kannella ja levittelin mustaa nokea ihmeissäni.
Toisen kerran olin alakerrassa yksin ja päätin kokeilla palavatko verhot? Siihen aikaan myös meilläkin oli paperiset verhot, joka kuvasti köyhää korvike aikaa. Taisi verho syttyä melko ärhäkkäästi koska muistan vieläkin miten hirmuisella vauhdilla vein sen ulos. Oli sattumalta kova vesisade ja rännistä tuli vettä riittävästi sammuttamaan pelottavat liekit.
Olin usein seurannut miten isä aina kun tuli oli hiilloksella laittoi peltin kiinni. Kamarin pönttömuurissa oli kova hiillos jossa oli vielä siniset liekit. En muista missä äiti oli, mutta isä oli jollakin asialla Hietakankaalla, päätin taas olla avulias Aatu ja laitoin peltin kiinni. Onneksi isä osui tulemaan ja heti huomasi asian, ennenkuin olimme kuolleet. Nyt kyllä selitettiin miten vaarallisesta asiasta oli kyse.
Vielä yksi nokijuttu. Sappiolla oli tuohon aikaan joka kesä suuriakin metsäpaloja. Ne syntyivät höyryvetureiden kipinöistä. Satojakin hehtaareita metsää tuhoutui. Sappiolla oli myös kalaisa lampi ja pieni joki, joissa saattoi kalastaa. Olin siellä kalaretkellä Lehtomäen Aleksin kanssa. Aleksilla oli pieni mökki Työväentalon (nykyisen urheilutalon) vieressä, ja olin innokas kaveri hänelle. Kerran sitten sattui olla pieni metsäpalon alku. Ruohikkoa oli palanut jo pitkä pätkä, jonka Aleksin kanssa sammutimme. Välillä puunoksaa käytiin kastelemassa ja sillä hakattiin liekit sammuksiin. Kyllähän sitä myöhemminkin sattui kaikenlaista, mutta vaintuolloin olin usein aika musta nokipoika!

torstai 12. helmikuuta 2009

Nokipalo

Rantamaan talo oli ns. Ruotsalaistyyppinen, jossa katossa oli jyrkät lappeet ja näin saatiin kaksi asuinkerrosta. Tuvassa oli ajalleen tyypillinen muuri,joka vei neljäsosan huoneen asuintilasta. Muurissa oli upotettuna hella takkasyvennykseen ja erillinen leivinuuni, jota myös käytettiin. Muurin takana oli kapea väli, jonne me lapset mentiin piiloon, kun meitä peloiteltiin etupäässä näkillä, joka asui kaivossa. Olli se melko pelottava kummajainen! Tähän korkeaan savupiippuun kertyi tietenkin vuosien saatossa nokipikeä, jota eivät nuohoojat saaneet pois. Eräänä iltana syntyi nokipalo. Kuului voimakasta kohinaa, sitten huomattiin, että talvinen pimeä ilta oli muuttunut kuin päivänvaloksi. Mentiin ulos katsomaan kun savupiipusta lensi oikea Jumalan soihtu. Monta metriä korkeat liekit. Läheisellä Helluntaiseurakunnan talolla oli juuri ollut herätyskokous, ja koko väki sieltä tuli meidän pihaan hirmuvauhdilla. Luulivat tulipaloksi. Paikalle tulleista tunnistin ainaki Ahopellon Viljamin ja Lehtomäen Reinon. Olihan se oikea Jumalan liekki, kun herätyskokouskin keskeytyi!

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Uinti harrastus

Kun nyt vesillä oltiin, niin on hyvä jatkaa. Opin uimaan melko nuorena, mutta kerron nyt uimapaikoista ja mitä oli sitä ennen. Pöyhösenranta oli Pöyhösen talon takana ouluvedessä. Ranta oli äkkisyvä, mutta erittäin hyvälaatuinen hiekkapohja. Siellä rannassa oli muutama metri matalaa, jossa uitiin käsipohjaa.
Oli muitakin uimarantoja. Yksi oli lähellä Töysän rajaa oleva Liesjärvi, jossa oli erittäin matala hyvä hiekka.
Joskus käytiin Kosken alla, joka oli Vääräkosken tehtaan alajuoksulla oleva paikka, paikassa oli kova vesivirtaus. Siellä meinasi Heinolan Liljan pojalle käydä huonosti. Olimme siskoni Eiran kanssa siellä koskenalla. Minä olin innokas, kun juuri olin oppinut tekemään uimaliikkeitä veden alla, mutta en ollut vielä oppinut uimaan. Menin veteen ja Eira jäi rannalle. Minulle kävikin niin, että kun tein niitä uimaliikkeitäni jouduinkin melko kovaan virtaan ja kauhukseni huomasin etteivät jalkani ottaneetkaan pohjaan. Kaikki uimalikkeet nyt unohtuivat ja alkoi taistelu elämästä. Annoin itseni vajota, ja pohjasta ponnisti ylös yhä uudelleen. Joka ponnistuksella sain kerran haukatuksi happea. Voimat alkoivat jo vähetä ja tuli halu luovuttaa, kun tapahtui ihme. Huomasin taas seisovani kivellä ja pää oli vedenpinnan yläpuolella! Siskoni Eira itki rannalla. Hän oli varmaan viisivuotias, ja pelästyi hänkin pahoin. Tämän tapahtuman jälkeen samana kesänä opin oikeasti uimaan, mutta edellä kerrottu uimareissu ei koskaan unohdu.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Veneseikkailu lammella

Lampi tulvi keväisin voimakkaasti. Vesi peitti kortteikon ja biisaminpesät vain näkyivät osittain. Eräänä kesänä sain idean pienestä purjehdusretkestä. Keräsin lammen uppopuita rannalle ja kokosin niistä lautan, uppopuut eivät kai olleet tarpeeksi kuivia. Tekemäni lautta kantoi minua siten, että olin nilkkoja myöten vedessä. Ei tuntunut hyvältä! Hietakankaan Kallen vene oli ollut kumollaan käyttämättömänä monta vuotta, kun päätimme lähteä soutumatkalle Hannun ja siskoni Eiran kanssa. Minä työntelin venettä ja Eira ja Hannu kippojen kanssa heittelivät sisälle tulvivaa vettä pois. Asia oli vain niin hassusti että vesi koko ajan lisääntyi. Veneessä oli halkeamia, joista tietenkin tuli vettä sitä nopeammin mitä enemmän vajottiin. Olin porukan vanhin ja ymmärsin, että nyt oli tosi kysymyksessä. Riihen puoleisella sivulla oli suurehko mänty, se oli lähinnä kun lopulta päästiin kortteikkoon. Siellä uusissa pussihousuissani hyppäsin veneestä ja vedin rantaan päin. Kyllä Hannu ja Eirakin kastuivat, mutta minä eniten joukon kipparina. Vanhemmat tarjosivat meille vakavia nuhteita, mutta me osanottajat oltiin ihan onnellisia kun selvittiin hengissä.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Ryttylässä

Palataanpa taas ajassa taaksepäin, eli kesään jolloin pappa vielä eli. Meitä oli lapsia jo kolme. Nelly sisko oli vuoden ikäinen. Äidin siskolle, joka asui Ryttylässä syntyi vapunpäivänä esikoinen nimeltään Seppo. Oli varmaan sitten alkukesää, kun me Mummin kanssa kahdestaan mentiin tätä Töyssyjen uutta vauvaa katsomaan. Junanvaunuissa oli tuolloin kolme luokkaa. Matkustajat istuivat yleisemmin kolmannessa luokassa, joka oli halvin. Sillä sitten köröteltiin. Paljoa en muista, mutta mummin appelsiinit jäi mieleen. Töyssyt asuivat valkoisen omakotitalon yläkerrassa vuokralla, Josta setäni Kalle saattoi hoitaa työtään maatalousneuvojana. Ryttylässä olimme varmaan viikon. Minulla ei siellä ollut kavereita, joten tein pihaan leikin jossa minulla oli käpylehmiä ja muutenkin mukava leikkikoti.
Paluumatkalla Kallesetä saatteli meitä riihimäeltä Hämeenlinnaan, jossa hän esitteli meille Aulangon puistoa.
Kyllä se oli erikoinen kokemus minulle. Sitten poikettiin vielä Tampereella sukulaisissa Moisiolla ja minun Enolla. Kun leikittiin siellä pikkuserkkujeni kanssa minulle tuli kakkahätä.
Yritettiin ovea auki. Pikkuserkku Hannu neuvoi:"paina tuota nappia," ja osoitti ovikellon nappia. En uskonut häntä ja kakat tuli housuun. Se kyllä osittain pilasi varmaan Mumminkin päivän, mutta olinhan vielä lapsi. Voihan se vahinko aikusellekin tulla!

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Hautajaisia

Jo varsin nuorena jouduin kohtaamaan kaksi kuolemantapausta, kun minulle tärkeitä ihmisiä joista olen näissä blogeissa kuoli. Jussi pappa oli sairastellut lähes kymmenen vuotta jotakin kamalaa tautia, joka piti hänet vuoteessa. Pappa ei juonut kahvia vaan teetä ja saikkaa. Kerran olivat vieneet papalle kurillaan kahvia. "Olipa hyvää teetä,"oli pappa kehunut. Sitten myöhään syksyllä 1952 pappa sairastui. Hänelle tuli kova kuume ja Mummi sanoi papan hourailevan. Sukulaiset lähettivät hedelmiä ja makeisia, ja kävivät katsomassa pappaa. Papan puhe oli muuttunut hyvin epäselväksi, ja sitten jouluaaton aattona minut herätettiin aamulla viideltä. "Nyt on pappa kuollut." Minulle sanottiin. Pappa makasi yläkerran sängyssä ihan kuin olisi vielä elänyt. Sitten hänet vietiin riiheen. Ei kukaan ollut syönyt niitä papalle tuotuja herkkuja! Joten osasin kyllä suunnistaa komerolle herkuttelemaan. Kylän väki mustissa vaatteissa oli sitten haudalla, jo kirkonkylän valokuvaaja oli myös kutsuttu paikalle.
Seuraavana syksynä kuoli sitten Hietakankaan Olga. Hän oli kummitätini ja papan sisko. Joskus kesällä Olga oli jo puhunut sairaudestaan. Hän aina laittoi minulle jotain hyvää pöytään. Kerran kun olimme isän kanssa saunomassa Hietakankaalla, Isä ja Kalle puhuivat hiljaa ettei Olga enää tiedä mistään ja kuin poissa. Niin sitten tulivat taas hautajaiset. Muistan kun Kalle kovasti itki ja ihmettelin miksi minä en itkenyt. Silloin itkin vain jos joku heitti minua kivellä, nykyisin voin itkeä jo muistakin syistä.

lauantai 7. helmikuuta 2009

Isonnevan korpi

Isopappani äidin puolelta oli Timo Lamminperä, ja hänen maansa oli jaettu noin 10 hehtaarin kokoisiin tiloihin, joissa kussakin oli 2-3 hehtaaria viljelystä. Veljekset olivat Jussi, Aukusti ja Kalle. Lisäksi oli samankaltainen tila Olga tyttärelle. Myös useamman hehtaarin suuruinen kytö oli jaettu samankaltaisiin lohkoihin. Jokaisella lohkolla oli oma heinälato ja ojitettuja sarkoja. Aukustin ja meidän rajalla oli houkutin teeri rautoineen kanahaukkojen turmaksi. Tämä loukas kuului vanhalle Nyyssös Aapolle, jolla oli ouluveden rannalla mökki. Aapo oli oman tarinansa arvoinen merkkihenkilö. Kytöalueen vieressä virtasi valtava oja jossa virtasi juomakelpoista vettä myös kuivaan aikaan kesästä. Ojan takana oli Isoneva, jossa näin ensi kertaa kyykäärmeen elävänä. Tosin olin nähnyt niitä jo Kallen puolella kepissä roikkumassa tapettuna. Isä näytti miten elävää käärmettä saattoi pitää hännästä käsissään roikkumassa.
Muitakin eksoottisia eläimiä näin mm. Lumikon
Kerran Isä oli kohdannut ladon sisäpuolella Jäniksen. Hänellä oli heinähanko kädessään ja pahoin ajatuksin hän jäi toivorikkaana odottamaan ovelle. Tuostapa tulee perheelle jänispaisti! hän ajatteli. Aikansa kierreltyään Jänis lopulta syöksyi ainoaa aukkoa kohden ja... Kävi niin että jänis meni, ja isäni sai kokea miltä tuntui, kun heinähangon piikki tunkeutui jalkaterästä läpi. Ei koskaan unohtanut tätä seikkailua!

perjantai 6. helmikuuta 2009

Talvileikit

Silloinkin meillä oli talvileikkejä. Rakennettiin lumilinnoja ja käytiin lumisotaa. Minulle kävi koulussa vahinko, kun lumipalloni osui, vaikka en tarkoittanutkaan opettajan pikku Pekkaa kasvoihin. Rangaistukseksi jouduin kirjoittamaan 100 kertaa kotona:"Pihassa ei saa heittää lumipalloja." Kerran olimme leikkineet lumisotaa meidän pihassa, niin Moision Hannun lumipallo osui sisko Eiraa kasvoihin, niin että Eiran leuat menivät lukkoon siten, että suu jäi auki. Äiti lähti viemään Eiraa lääkäriin potkukelkalla. Lähes kahden kilometrin päässä hammaslääkäri Peräisen talon kohdalla suu kuitenkin meni taas kiinni. Kaikki oli taas hyvin. Toisella kertaa kun tappelimme Hannun kanssa jostakin, niin minun sauvan kärkeni meni Hannun kengästä läpi, ja vähän vertakin tuli. Oli siinä hetken suhteet naapuriin lujilla, mutta pian taas mentiin kuin ennenkin. Sukset olivat yleensä puusepän koivupuusta höyläämiä, ja ensimmäisiä tehdasvalmisteisia "Järvisiä" alkoi näkyä. Kerran kun koppikankaalla meillä oli hyppyri ja vaihdoimme Vuorisen Olavin kanssa suksia hetkeksi. Minä kaaduin ja Olavin koivusuksi meni poikki. Talvisin ei teitä niin paljon hiekoitettu kuin nykyisin, joten se mahdollisti potkukelkan kulkuvälineenä. Potkukelkka jolla kävin koulua oli tosin vanha, mutta Heikkolan Erkki oli kunnostanut siitä hyvän kulkupelin.

torstai 5. helmikuuta 2009

Autot

Tiet olivat huonoja, mutta myös autoja oli tullut lisää. Monella lähinaapurilla oli myös autoilu ammattina, joten heillä oli kuorma-autot. Ensimmäinen henkilöauto Lamminperän Armaalla valtava lotja! En tarkemmin tiedä mistä se oli hankittu, mutta kun tie oli tehty hevosta varten, niin kerran kääntyessä oli pyörä mennyt liikaa ojan puolelle. Moni kylän mies oli talkoissa, että saatiin auto taas tielle.
Moision Veikko kun rakennutti talon meidän lähelle muutti kuorma-autoineen Tampereelta ja Rokalan Kallella oli myös "Tempsi" jota piti kammella pistää käyntiin. Rokalat tulivat asumaan rukoushuonetta Hankkioiden jälkeen, ja siellä oli minulle tärkeä leikkikaveri Terttu, joka keräsi tulitikkurasioita ja etikettejä. Monesti kävelin maantiellä etsimässä auton osia. Niitä tippui kun tielle tuli kuoppia ja nimismiehen kiharoita. Osat vein tarkasti talteen, ja ajattelin itselleni rakentaa niistä auton. Enoni Tampereella oli voittanut ihan uuden auton arvalla.
Hän oli sellainen Hannu Hanhi, joka uskoi arpaonneensa aina, ja kyllä sitä olikin. Enon auto oli musta "Sitikka", jossa oli korkeat lokasuojat.
Kyllä sitä ihmeteltiin. Myöhemmin hän möi sen pois. Teki lisää velkaa ja perusti Parkanoon Vaatetusliikkeen silloisen vaimonsa kanssa.
Pian hänelle tuli konkurssi, jossa meni vaimo ja liike. Velka jäi ja Isäkin oli takuumiehenä. Eräänä päivänä hän lähti Parkanoon ja toi sieltä valtavan kasan vaatteita. Muistan mm. pussihousut siitä kasasta, joita sain vaatteikseni. Mummi asui yläkerrassa, ja hän koetti myydä niitä loppuja vaatteita melko huonolla menestyksellä.
Tärkein apu oli kuitenkin metsässä, kun Isä möi puuta jolla takuuvelasta päästiin eroon. Silloin ei autoilu ollut kovin yleistä. Ensimmäinen öljysoratie Ähtäristä rakennettiin ja Tammilehdon Yrjö perusti Esson huoltoaseman. Sitä ennen bensiiniä möi ainakin Volaman dimitri ja Heikkilän Otto kaupoissaan.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Hevoset

Tuohon aikaan kaikille pientilallisille oli välttämätöntä omistaa hevonen. Hevosen ikä osattiin markkinoilla katsoa sen hampaista. Hevonen oli tärkein puheenaihe kaikille, ihan kuin nykyään autot. Meillä ensimmäinen hevonen oli uskomattoman hitaasti kävelevä. Se oli vielä sitä aikaa kun kärryissä oli teräsvanteilla vahvistetut puupyörät. Isä sitten maksoi välirahaa mustalaisille, ja taas hänellä oli epäonnea. Tämä uusi oli helposti pillastuvaa sorttia. Kerrankin kun toimme Isonnevan korvesta heinäkuormaa, ja kuorman päällä oli jotain reenjalas värkkejäkin niin tämä uusi hevonen pillastui ja kuorma kaatui. Siellä me olimme mullinmallin heinien ja reenjalasten alla isän kanssa. Kerran sitten tuli Vuorisen Topi kysymään hevosta lainaksi, kun piti hakea vanhaa äitiä sairaalasta. Topi olikin lähtenyt viemään mummoa Rämälän kylälle. Topi oli myös kylällä tunnettu juoppo. Matkaa oli noin 20 kilometriä yhteen suuntaan, ja Topi onnistui juoksuttamaan juoksuintoisen orin hengiltä. Kyllä se lähes kokonaan Isän tappioksi meni. Myöhemmin Topin tytär Kerttu keräsi kylältä korvausrahaa. Meillä alkoi hevoseton aika, muistan kun isä kantoi selässään heiniä latoon. Naapurissa Lamminperän Kallella oli iso valkoinen ori joka juoksenteli tien toisella puolen laitumella. Kalle siellä harjasi hevostaan. Tiellä käveli joku ja huusi :"Se ei niin kusetakkaan kun hiottaa!" Oli hellepäivä ja Kallella huono kuulo:" Joo kyllä se sitten kusettaa kun hiottaa!" vastasi Kalle.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Kesällä 1952

Meillä oli ollut kylässä mustalaisia. He olivat hevosten kanssa isolla pesueella liikkeellä. He olivat taitavia tekemään pläkkipeltisiä vuokia ja tinaustyöt tehtiin myös korvauksena yöpymisestä. Muistan kuinka ihailin heidän käsiensä taitoa. Erittäin mukava leikkikaveri minulle oli ikäiseni mustalaistyttö. Muistan kun löysimme kuolleen pääskysen ja hautasimme sen ihan, taisi silloin 4-vuotias sisko Eira jo olla hautaussaattueessa mukana. Pian myöhemmin ilmeni, että minulle oli tullut täitä. Hoito oli hyvin yksinkertainen. Sinä kesänä olin kaljupäinen poika, mikä vieläkin näkyy sen aikaisissa valokuvissa. Sen siitä saa kun menee liian lähelle vieraita tyttöjä!
Olimme Hankkion pihalla. Pappakin oli jaksanut lähteä liikkeelle, mikä oli harvinaista, kun asemalta päin ajoi hirmuvauhtia kartonkitehtaan kuorma auto. Pappa sanoi, että kyllä ajavat liian kovaa. Sitten heti kuului hirmuinen jysähdys. Siellä se oli ajanut tieltä ulos meidän propsipinon takana. Auto oli ihan kurtussa ja vietiin hinaamalla pois. Onneksi miehille ei käynyt mitenkään.
Hankkion pihassa oli niihin aikoihin ojan penkalle tullut maa-ampiaispesä ja mekös sitä Eskon kanssa mentiin hävittämään, mutta pian juoksin kamalasti parkuen kotiin kun paidan alle tullut ampiainen antoi piikkinsä puhua. Opin varomaan ampiaisia, mutta yllätyksiä on silti joskus tullut.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Kekkonen,Kekkonen

Koulumatkalla huomasin vaalimainokset. Niitä oli Vuoriperän tienristeyksestä Vääräkoskelle asti joka puhelinpylväässä. Sakari Tuomiojaa mainostettiin eniten. Näkyi myös Kekkosta, Fagerholmia ja Eino Kilpeäkin jonkinverran. Vaalipäivä lähestyi. Koulussa kuulin laulettavan:"Hei bamboo, tehdäänkös Kekkosesta luurankoo.." Silloin elettiin aika erikoista aikaa. Uuden presidentin valinnassa oli kiihkeitä tunnelmia. Isäni tuohon aikaan touhusi Työväen yhdistyksessä ja oli tietysti kovasti Fagerholmin kannattaja. Sitten muistan kuinka Paasikivi vielä asetettiin valitsijamiesvaaleissa mustaksi hevoseksi. Radio oli kamarissa kun kuului tunnetut sanat:" Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen..." Lopulta isäni tuli kamarista hurjan vihaisena, sillä Kekkonen oli voittanut yhdellä äänellä. Samana vuonna oli myös yleislakko. Yhteiskunta oli lähdössä suomessa nopeaan kehitykseen, mutta käsitykseni mukaan tavallisen ihmisen elintaso oli huono. Jos joskus sain rahaa, niin ostin sillä koulumatkalla halpaa makkaraa kuluttajasta, joka oli se meidän Osuuskauppa. Ikää oli karttunut jo kymmenen vuotta.

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Rääppi

Lempipaikkoja meille poikasille oli Uittoniemestä perännejärveen vievät joenrannat. Siellä tietysti uitiin ja ongittiin monessa eri paikassa. Suuri kulttuuriparatiisi oli joenvarren kartonkitehtaan jätepaperivarasto. Sieltä me pojat kannoimme kovakantisia romaaneja ja opittiin pokkarit tuntemaan. Kaikki seikkailuaiheinen kirjallisuus oli valttia mutta kaikkein tärkeimpiä olivat sarjakuvat. Suuri oli se löytämisen ilo usein. Tietysti tehtaalla meistä ei pidetty kun jouduttiin katkomaan paalilankoja, ja sotkemaan paperit hujan hajan. Osasimme tehdä tunneleita ja hyviä piilopaikkoja, ja joskus juostiin karkuun niinkuin kintuista päästiin. Jätepaperivarastolla oli lempinimenä "Rääppi". Tämä iloinen Rääppiikä oli noin 7-10 vuotta, jonka jälkeen kiinnostuimme enemmän oikeasta kirjastosta. Läheisimpiä kavereitani tuohon aikaan olivat Olavi Vuorinen, Eero Jylden ja Hannu Moisio. Eräänä kesänä minulla oli rastaanpoikanen elättinä. Syötin sille innokkaasti matoja ja kärpäsiä. Kävi kuitenkin niin ikävästi,että se kuoli, ja jouduimme viettämään surulliset hautajaiset.