Kesällä 1961 olin jo 15-vuotias. Ernestin jälkeen meille oli ostettu uusi hevonen, jonka nimi oli Hilu. Hilu oli pienempi kokoinen tamma, jolla sisareni Nelly ratsasteli paljon. Eräänä päivänä tuli pienestä pilvestä omituisen kova raesade. Rakeet olivat vaarallisen isoja, joten alettiin nopeasti viedä eläimiä suojaan. Isä toi lehmiä ja minä hevosta, joka oli ketjusta kiinni pellolla rautakangista. Juoksin hevosen kanssa talliin ja aloin irrottaa hevosta kaulapannasta. Pihalla jo raesade näytti helpottavan. Silloin kuului kuin kiväärinlaukaus korvani juuressa. Hilu kaatui seinään päin ja minä toinen käsi tunnottomana siinä välissä. Hevonen makasi jalat tallin oviaukolla, ja pelkäsin sen potkivan joten ryömin tallin sontaluukusta ulos hälyttämään apua. Kun sitten huomattiin tilanteen vakavuus, lähdin hakemaan Viitalan Hermannia avuksi polkupyörällä. Hermanni oli aina meillä teurastanut aikaisemmin siat ja hän tiesi näistä asioista. Pian saatettiin todeta, että Hilu oli todella kuollut ja Hermanni aloitti nopean teurastuksen.
Eihän tuo hevonen mitään, onneksi poika säilyi hengissä, sanoi isä. Salama oli tullut sähköllinjaa ja rikkonut valokatkaisijan. Jos olisin seisonut toisella puolella, niin olisin varmaan kuollut. Siellä se Hilu makasi tallissa myöhäiseen iltaan. Kärpäset pörräsivät ja yöllä tuli Itikan auto, johon ukkosen uhri vedettiin. Ymmärsin hyvin säästyneeni vain hyvällä onnella, ja silloin tein päätöksen yrittää olla aina oikeudenmukainen ja toimia vähäosaisten hyväksi. Onko päätökseni pitänyt?
Siihen voivat vastata lähimmäiset, mutta ainakin sitä aika ajoin olen muistaa.