keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Mexi ja Nestori


Uteliaina pojat nuuhkivat toisiaan.  


Nestori oli iso mutta kesy rotta, jota pidettiin aluksi häkissä mutta myöhemmin se sai olla pitkiä aikoja ihan vapaanakin.
Ongelmia tietenkin tuli, koska rotta on aika innokas jyrsijä ja sen on ihan pakko teroittaa koko ajan hampaitaan.
Pesää se rakensi kylpyhuoneessa ammeen alle ja antenni ja puhelinjohtoja piti korjata alituiseen.
Ihme ettei se milloinkaan innostunut  nakertamaan sähköjohtoja?
Nestori oli Hervantalaisessa eläinkaupassa alennusmyynnissä.
Kymmenen markan hinnasta se muutti  kotiini.
Luulen että aikaisempi omistaja oli  siihen kyllästynyt koska se ei ollut kovin kaunis eläin.
Karkeat karvat ja viilahäntä ihankuin rotilla tiedämme olevan.
En sitä mitenkään silti inhonnut, vaan se aluksi matkusteli paitani sisällä ja sieltä herätti ansaittua huomiota.

Mexi oli hyvin koulutettu Saksan paimenkoira.  Tuntui kuin se olisi ymmärtänyt puhetta ja pidin siitä kovasti.
Yhdessä käveltiin kymmeniä kilometrejä.  Hihnaa ei tarvittu koska koira ihan luotettavasti ja rauhallisesti käveli rinnalla.
Mexi oli kooltaankin rotunsa kunkku, mutta otti yhteen muiden koirien kanssa vain pakollisessa tilanteessa, joka kuuluu koirien normaaliin käyttäytymiseen.
Nestoriin nähden Mexillä ei ollut mitään saalistusviettiä, vaan eläimet viihtyivät keskenään erikoisen hyvin.

Jossakin vaiheessa Nestorille tuli sellainen taipumus, jota emme ymmärtäneet.  Se alkoi purra.
Oikean käteni keskisormen nivel oli ainakin vuoden kipeänä sen puremasta, jolloin meidän perheessä oli tehtävä päätös sen lopettamisesta.
Se pääsi rottien taivaaseen vapaana Nestorina.
Ei sitä häkkiin suljettu ja kintaat kädessä hoivattu!

Vähän myöhemmin Mexille tuli eturauhasen alueelle niin paha syöpä, että sekin jouduttiin  lopettamaan. 
Oli yksi elämäni surullisia hetkiä, kun kaivoin sille hautaa Itä-Ähtärin mökilleni kivikovaan maahan.
Siellä lepää Mexi ja kannan joka vuosi uusia kiviä sen haudalle vieläkin.
Sen haudalle on istutettu tammi, joka on kasvanut jo pieneksi puuksi. 
Nykyään minulla ei ole kotieläintä lainkaan mutta rakkaat muistot elävät yhä. 

torstai 8. marraskuuta 2012

Muistoja isästä


Kuvassa isä keittää sieniä suuressa padassa.
Keittämisen jälkeen sienet kaadettiin nurmikolle asetettujen kangassäkkien päälle jossa ne saivat valua.
Siitä ne sitten suolattiin ämpäreihin.

Edellisen kertomuksen jälkeen on nyt mukava muistella omaa isääni, joka tietenkin oli monella tavalla läheisempi kuin vaari.
Kuten kuvasta näkyy isällä on yllään verryttelypuku ja kumisaappaat. Ne olivat hänen yleisin asusteensa.
Puku ja solmio olivat vain juhlissa, eikä milloinkaan partaakaan ajettu ihan joka päivä.

Vanhemmillani oli iso perhe, eli siis 7 lasta, joista minä olin vanhin.
Isä kävi Inhan Asevarikolla töissä. Työmatkaa kertyi noin 10 kilometriä ja me asuimme suosaaressa josta oli maantielle matkaa noin kilometri. Tietä ei pystynyt siihen aikaan pitämään talvella auki kun se kulki laaja-alaisen suon läpi.
Isällä oli Pappamallinen Tunturimopo, mutta usein hänellä oli myös latu metsien läpi Inhaan jonne oli päästävä joka arkiaamu klo 7.00 töihin.  
Maatilasta ja vähäisestä metsästä saatavat tulot eivät riittäneet vaan ansiotyötäkin oli pakko olla.

Isä  oli eräänlainen puurtaja, joka teki elämänsä varrella uskomattoman paljon töitä.
Hän oli jo eläkeläinen, kun oli minua auttamassa talonrakentamisessa. Muistan kun hän silloin sanoi: "Kukahan ne työt tekee kun meidän sukupolvesta aika jättää?"
Hyvä kysymys sillä ei samanlaisia työn sankareita taida enää olla.
Onneksi on tekniikka kehittynyt korvaamaan osittain tämänkin asian.

Yleensä hän oli hyväntahtoinen ja erittäin pidetty ihminen.
Aina valmis auttamaan naapureita ja myöskin meitä kodista irtaantuvia lapsia. Oli vaan niin hassusti että siihen aikaan oli raha vielä enemmän tiukassa kuin nykyään.
Kaikki me hänen lapsensa kuitenkin selvisimme kunniallisesti tässä elämässä. Kaikilla seitsemällä silloisella lapsella on myös lapsia ja kunnollinen koti, vaikka lähes puolet on muuttanut Suomesta naapurimaahan Ruotsiin. 

Kaikki me kuitenkin voimme muistella isää lämpimin ajatuksin. Eikä sekään tunnu pahalta, että isä oli myös ihminen, jota oli joskus pakko kuunnella. 
Se ei ollut kurittamista vaan kasvattamista.

Isä kuoli 28 vuotta sitten sairauskohtaukseen ollessaan vasta 65-vuotias.  Hänen haudallaan oli yli sadan hengen saattojoukko.
Koskuen haudankaivaja sanoi: "Isänne oli piretty mies."