Pilven päivänä

Tänään on isäni syntymäpäivä.

Jos hän eläisi niin ikää olisi kertynyt jo 96 vuotta, mutta hän saanut jo 31 vuotta katsella maailmaa tuolta pilven päältä.

Maailmassa on nykyään pilviä niin paljon, että tänään voisi hyvinkin olla ihan liputuspäivä!

Isä oli syntynyt Jalasjärven Koskuella ison perheen poikana. 

 Elämä oli tiukkaa ja melko nuorena hän jo toi kotiinsa rahaa toimiessaan paimenpoikana.

Siinä ammatissa hän oppi tekemään hyviä luutia ja vispilöitä.

Suuresti hän rakasti luontoa ympärillään, minkä ominaisuuden minä ja sisareni olemme häneltä saaneet periä.

Täyttäessään 20-vuotta isä meni 1939 suorittamaan sotapalvelusta.  

Palvelusta jatkuikin sitten viisi vuotta yhtä mittaa, jonka hän palveli matruusina tykkivene Uusimaalla.

Kuitenkin hän selviytyi sodasta hyvin ja rauhan palattua hänet tunnettiin kovana työmiehenä.

"Kukahan ne työt tekee kun meidän sukupolvesta aika jättää?"

Näin muistan hänen joskus ihmetelleen. 

1984 toukokuun 7 päivänä isä oli tapaamassa tyttäriensä perheitä Ruotsissa kun hän sai vakavan sairauskohtauksen ja kuoli siihen muutaman tunnin kuluessa.

Saattojoukkoa oli runsaasti, kun Hänet Koskueelle haudattiin.

"Isänne oli piretty mies," sanoi haudankaivaja.

Siellä se isä nyt Pilven päivänä pilven reunalla istuu ja ihmettelee nykyistä maailmanmenoa.

Kustaa Hokkanen

Kuva on metsästysmuseon kuva-arkistosta.

Hokkasen Kustaa tuli minulle tutuksi kun olin häntä auttamassa heinätöissä.

Kustaalla oli runsaasti elämänkokemusta.

Hän oli suorapuheinen ja erikoinen persoonallisuus monella tavalla.

Ohessa on Yrjö Vuoren kirjoittama pitkä runo hänestä.

• 
  
• KUSTAA HOKKANEN

  
  
• 
  Oman luontonsa lumoissa elämäänsä eli,
  koskenrannalla Kustaa Hokkanen.
  Hän sadat verkot ja pyydykset rakenteli,
  niitä tehdessä loitsuja lukien.
  Eihän järvet, eivät metsät, ole milloinkaan
  ilman taikoja antaneet antimiaan.
• 
  On Kustaalla tarinointitaito,
• omalla  tavallaan ehyt ja aito,
• hän huumorin kätkee ja esille tuo
• siten kuulijan rintaan lämpöä luo.
• Kerran sanoi hän minulle: " Käyppäs tänne,
• Niin kahtotaan tuota suurta kuusta."
• 
  
• Oli kuusen juurella lampaan luita
  puotettu alas puusta
  ja tällä tavalla tarina alkoi
  kuulua Kustaan suusta:
  "Kahto nyt, tuolla se on,
  se huuhkajan pesä.
  Se piru söi lampaan joka kesä."
• 
  "Tuo oli iso kellokaslammas.
  Kahto, sen kellokin on pudonnut tähän,
  tuossahan se on mättäällä syrjällään,
  mutta sen kieli on ruosteessa vähän.
  Kun sen kalkatusta yölläkin kuulin,
  niin senkin jo kummittelevan luulin."
• 
  Oli Kustaa jo kahdeksankymmentäviis,
  kun ampua mätkäytti hirvimerkin,
  näin esimerkkiä nuorille siis
  hän näytteli mielin ja kielin herkin.
  Sanoi: "Ampukaa te nuoretkin näin kun Kustaa,
  niin osuma on aina mustaa."
• 
  Lie herkintä hetkeään hän silloin eli,
  kun hän Reijon koskessa lasketteli,
  jäälauttojen seassa siellä,
  taisi vettäkin hiukan niellä.
  Kun ohi kalasumppunsa virta häntä vei
  Hän huuteli kaloille: "Heipä hei!"
• 
  Täällä ui nyt ihte Hokkanen 
  ohi rannan pajupensaiden.
  Hän aatteli vain, että tottakai 
  nuo pajut mun painoni kestää,
  nythän taisikin olla sunnuntai
  -näinkö syntivelkaani pestään?
• 
  
• Kun hän pajupuskasta kiinni sai,
  siitä virta hänet vieritti maalle.
  Se oli akanvirta kai
  kun se tuntui niin autuaalle.
  Mutta silti oli Kustaalla kurtussa ohta,
  kun koko matkalla ei näkynyt yhtään lohta!
  
  
• Aika kiireesti hän sitten tupaan ravas
  ja kuivia vaatteita yllensä puki,
  sitten vasta hän sanaisen arkkunsa avas
  ja kaikki loitsunsa ulkoa luki.
  Päätti: Taidankin soittaa välskäreille
  ja kertoa kaiken heille.
• 
  Runo löytyy Erkki Hokkasen kustantamasta runovihkosta,
  joka on julkaistu 1998 kirjapaino Jalkanen Oy:ssä. 
• 
  

Lumen hohtoa pihalla

Talven pimeydestä voi harrastelijakuvaajalle löytyä ainakin kimaltelevaa jäätä ja valkoista lunta.

Kuvat on mukava napsia kotipihan tuntumassa.

Näköalat eivät ole silti hullumpia!

Olen jo toisessa blogissani kuvannut tätä roikkuvaa jäätä,

joka oli silloin terassin katolla.

Talven edetessä helmikuulle lumet ovat lisääntyneet.

 Työn ja harmin lisäksi ne tarjoavat valkoista kauneutta ja kimaltelevaa hohtoa!

Muistoja Pentistä

Pentti oli iloinen ja auttavainen vanhapoika.

Hän oli minun ja isäni työkaveri aikoinaan ja siinä yhteydessä opin hänet hyvin tuntemaan.

Pentillä oli mahdollista elää pitkä ja hyvä elämä vaikka viime vuosina toki terveys kääntyi huonompaan suuntaan.

 Kuulo huononi ja syöpäkin vaivasi.

Minulla on Hänestä runsaasti muistoja:

Olin kerran perheeni kanssa tulossa linja-autolla Ähtäriin.

Auton matka kuitenkin päättyi Killinkoskelle, eikä jatkovuoroa eteenpäin olisi ollut kuin seuraavana päivänä.  Tilanne oli hullunkurinen, koska siihen aikaan ei ihan jokaisella autoa ollut.

Yhtäkkiä jostakin tulla tupsahti vastaan vanha KuplaWolkkari!

Pena pysäytti autonsa jota hän käytti ja huolti kotipihassaan: "Mihinkäs matka?"

Päästiin ystävän kyydissä sinne mihin olimme menossa.

Pentti oli sattunut tulemaan Virtaille "Pitkäripaiseen." Ähtärissä ei silloin vielä viinakauppaa ollut.

Muutaman kerran poikkesin vielä myöhempinä vuosina häntä tapaamassa paikallisessa palvelutalossa, jossa hän vietti aikaansa kun ikääkin lopulta ehti kertyä 89-vuotta.

S/S POHJOLA

Löytyi hyvä valokuva  S/S Pohjolasta kun se on juuri saapumassa satamalaiturille varmaan jossain Runoilijan reitin matkan varrella.

Päätin laittaa kuvan täydentämään edellä ollutta valokuvakertomustani.

Tämä kuva vaan on otettu kahdeksan vuotta myöhemmin, eli 1975.

Wlkipedia tietojen mukaan se oli Pohjolan viimeinen kesä liikenteessä Tarjanteen sisarlaivana,

Tällä hetkellä Pohjola on Ruoveden Jäminkipohjassa korjauskelvottomassa kunnossa.

Runoilijanreitillä 1967

Kesällä 1967 päätin matkustaa paljon puhutun "Runoilijan reitin" Virroilta Tampereelle.

Kitusen pitäjästä löytyi paikka,
 jossa Pohjola laiva odotti matkustajia.

Osa matkustajista saapui paikalle linja-autolla niinkuin minäkin tein.

Samaan aikaan oli lähdössä soutumatkalle pitkä kirkkovene.

Hienosti pukeutuneita herroja oli lähdössä soutumatkalle.

 Minä olin silloin vielä hoikka poika. 

 Asepalvelus oli juuri tullut suoritettua.

Maisemat vaihtuivat nopeasti.

 Laitureilta poikettiin matkalla hakemassa lisää matkustajia.

"Tässä saaressa poltettiin Suomen viimeinen noita," opastaa megafoni.

Tässä kalliossa pitäisi näkyä Akseli Kallen-Kallelan maalaus "Akka ja kissa."

Kuvassa ei vaan taida oikein hyvin taideteos näkyä.

Laiva kallistui ja megafoni kuulutti: "Matkustajia kehoitetaan siirtymään toiselle puolen laivaa!"

Käppyräisten mäntyjen takana on Gallen-Kallelan Kalela museo, jonne poikettiin.

Tultiin isommille vesille ja laivaliikenne lisääntyi.

Ruovedellä kuljettiin kapeaa kanavaa myöten ja sillat kääntyivät edessämme.

Sisarlaiva Tarjanne tuli vastaan.  

Siellä ihmiset heiluttivat innokkaasti meille.

Miljoona lentosuukkoa oli ilmassa!

Lopulta yli kahdeksan tunnin matkan jälkeen saavuttiin Tampereelle. 

 Mustanlahden satamassa oli busseja meitä odottamassa.

Silloin oli Tampere minulle vielä aika outo ja iso kaupunki, 

mutta mukava oli taas kävellä kovalla maalla!  

Pronssinen koira

Mustavalkoinen kuva on isäni valokuva-albumista.

Siinä  tykkivene Uusimaan kannella pelastetaan venäläisiä laivaan sotavangeiksi.

Isäni palveli Uusimaan matruusina koko sota-ajan ja kertomansa mukaan hän ylläolevalla veneellä lähti pelastamaan koneensa mukana alas pudonnutta lentäjää.

Lentäjä oli kuitenkin jo kuollut.

Sotasaaliiksi luovutettiin valtiolle taskuase,

 mutta housun taskussa ollut pronssinen koira jäi hänelle sotamuistoksi.

Koira onkin ollut varmaan aika huono maskotti, 
koska saksalaisesta nimestä voisi päätellä sen kulkeneen useammassakin taskussa.

Isälläni oli kuitenkin onnea ja hän selviytyi sodasta vahingoittumattomana.

Punainen Risti toimii

Olin joskus leikkimielellä sanonut, että voisin toimia jopa Punaisessa Ristissä.

Nyt on sitten todella käynytkin niin, että aina joskus olen tehnyt näissä merkeissä sitä ja tätä.

Kuvassa kerään rahaa Filippiinien hirmumyrskyn uhreille.

Maailma on jatkuvasti täynnä tuhoisia luonnonmullistuksia ja sotia.

Tuntuu mukavalta elää täällä rauhallisessa paikassa jossa enintäänkin pelätään vain susia ja Eino myrskyn tapaisia puuskatuulia.

Ihmiset tiedostavat asian ja ovat kovin auttamishaluisia. 

Moni köyhä antaa pienestä kukkarosta roposen lippaaseen mutta samaan aikaan rikas kartanonomistaja miettii vaan omia murheitaan.

Näinkin voi olla, mutta kaikki apu on tärkeää ja siihen tarvitaan uhrautuvaa mieltä.

Myrskyn jälkeen

Myrsky näytti yhä jatkuvan kun poikkesin mökillä tutustumassa vahinkoihin.

Vanhan kivinavetan katolta oli tuorein suojakerros kuoriutunut ja repeytynyt kokonaan irti.

Pian tulee talvi ja uudet suojatoimet ovat mahdollisia vasta keväällä.

Sähkötkin olivat toki poikki koko kylältä. 

Naapurin vanha pariskunta voivotteli huonoja aikoja. 

 Milloinkaan eivät sähköatkot ole ennen kestäneet kokonaisia vuorokausia.

Tien varrella ei paljon ollut tuhoja,

 mutta pienellä alueella oli kaatunut isoja kuusia runsaasti.

Naapurin vanha isäntä oli tyytyväinen kun puut olivat kaatuneet kokonaan, silloin on helpompi korjata niitä traktorin lavalle.

Isäntä on tosin jo noin 86-vuotias, mutta kevyemmät työt talossa vielä onnistuu.

Tädin joulukukkaset

Minun vanha tätini on yhä edelleen viherpeukalo, 

jonka kukkaset kukkivat myöhään syksyllä,

 kun luonto ulkona kuolee niin tädilläni se silloin vasta heräilee.

Ylläoleva joulukaktus oli tullut nupulleen lokakuun puolivälissä.

Eilen soi sitten puhelin ja kuulin tätini komentavan äänen: "Nyt sitten kamera mukaan ja tervetuloa kuvaamaan!"

Hän on 83-vuotias reipas ihminen.

 Itseleivottua pullaa tarjotaan vieraille usein!

Lapsetkin ovat vähin erin jäämässä eläkkeelle,

 mutta kuvien edessä oleva toinenkin joulukaktus on tulossa kukkaan.

Kamarissa kukkii Orkidea.

Tämäkin  kukka kukkii, mutta se on niin yleinen etten millään muista nimeä!
PS. Ystäväni ovat kertoneet kukan nimeksi Saint Paulia.

Tuuloksen Rexi

Tämä kuva tuli otettua jo yli vuosi sitten

 kun poikettiin kahvittelemaan Tuuloksessa erääseen monitoimimarkettiin.

 Olimme silloin ystäväni kanssa Allergia ja Astmaliiton järjestämällä linja-automatkalla. 

Tuulos kuuluu tosin nykyään jo Hämeenlinnaan kuntaliitoksen kautta.

Tämänkaltaiset luurangot eivät useinkaan edes museoissakaan ole aitoja,

vaan niistä on monistettu lukemattomia jäljennöksiä kaikkkialle maailmaan. 

 Onneksi voimme ihailla näitä menneisyyden  jättiläisiä edes tässä muodossa

 kun asiantuntijat ovat koonneet nämä luurangot pala palalta yhteen

  Sanotaan dinosaurusten olleen linnuille sukua.

On tämä Rexi ollut melkoinen otus!

---

Tänään olivat kaikki blogini koko päivän kateissa.  Luulin niiden iäksi hävinneen, mutta onneksi ovat palanneet takaisin kun ilmoitin ylläpitoon.

Tulipahan siinä yhteydessä salasanakin vaihdettua!

Kadonnut armeija

Paul Sussman: Kadonnut armeija.  WSOY 2003  416 s.

 Suom. Jukka Jääskeläinen.

Päällyksen kuva Larry Ronstant ja typografia  Marke Hankama.

Kesä on kauneimmillaan ja minä en ole pitkään aikaan lukenut ainoatakaan kirjaa pitkiin aikoihin.

Olenko mennyt ihan pilalle? Ajattelin mielessäni; tähän täytyy tulla kyllä muutos!

Poikkesin sitten kirjastossa ja sukelsin pursuavien kirjahyllyjen lomaan etsimään jotain historiallista ajanvieteromaania, josta voisin oppia jotain uutta historiasta.

Minun täytyy mielestäni aina oppia kaikesta jotain nähkääs...

Sitten löysin tämän jännittävän tarinan 523 eaa. kadonneesta armeijasta jonka valtava hiekkamyrsky nielaisi kitaansa.

Kun aloin lukea kirjaa ymmärsin että kyseessä oli vähän Jerry Cotton tyyppinen jännitysromaani, johon sotkeutuivat mustakaapuiset al-jihadit ja amerikkalaiset militantit.

Esipuheessa mainittiin kirjoittajan harrastavan argeologiaa, mutta kirja oli kuitenkin  ihan huihai juttu!

 Oli se toki ihan mukavasti kirjoitettu koska kesähelteestä huolimatta tämä tiiliskivi tuli luettua läpi kolmessa päivässä.

Toivottavasti tämä olisi alku lukuharrastuksen jatkumiselle!

Marija Peräaho

Entinen kotipaikkani Peräaho on yli satavuotias talo ja on ilmennyt, että paikalla on ollut asutusta jo aikaisemminkin.
Muuttaessani taloon olin 11-vuotias poikanen ja vintiltä löytyi sammal ja turve-eristeiden seasta mielenkiintoisia aarteita.
Eräs niistä oli tämä reunoiltaan kulunut ja hapero  Katekismus jossa lukee: "Tämän kirjan omistaa Marija Peräaho."

Minulla ei tuolloin ollut mitään käsitystä henkilöstä. Kylässä muisteltiin perinnetietoa jostakin "Perä Maijasta" joka oli asunut talossa ja elänyt kuulemma vanhaksi.

Joskus 1990 - luvun vaiheilla minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva vanhempi mies, joka kertoi minulle, että hänenkin sukunsa on asunut tässä talossa.  

Hän oli tehnyt sukututkimusta ja osasi kertoa talon varhaisemmista vaiheista.  Asia kiinnosti myös minua ja eräänä kauniina kesäpäivänä hain hänet ja hänen poikansa Ähtärin Ostolantien varresta mukaan ja käytiin lähemmin tutustumassa asiaan.

Eläkeläinen oli erittäin iloinen kun päästin hänet istumaan tuvan keinustuoliin.

Kyllä!  Tämä oli se talo!

Kului sitten taas aikaa ja minulle oli edelleen asia perin epäselvä.

Asia vähän kuin unohtui kunnes kerran pysähdyin erään haudan eteen.

Siinä lepäsi tämä pappa vaimonsa kanssa ja heidän alapuolellaan  oli Maria Greta Peräaho syntynyt 18.3.1843 ja kuollut 10.2. 1929.

Siinä he nukkuivat saman kiven alla ja ymmärsin Perä Maijan olleen Aati Niittyaholle hyvin läheinen sukulainen, eli hänen tätinsä äidin tai isän puolelta.

Itse tunnen tuon vanhan talon kautta läheisyyttä näihin ihmisiin ja muistelen heitä itselleni tärkeinä ihmisinä. 

Riikku Heikki

Riikku Heikki on tietämättään vaikuttanut paljonkin Ähtärin asioihin.  Täällä vietetään joka kesä Riikun markkinoita ja Riikun katukin löytyy.

Tämä kuva on kopio kopiosta joten voin kertoa ettei Riikkulan Heikin kuvia ole kovin helppoa löytää.

1950 luvun lopulla myytiin R-kioskilla ja kirjakaupassa kuvaa jossa Heikki esiintyi pappina käyräpäinen paimensauva korosti tunnelmaa.

Vuosien varrella Ähtärin Kaijassa asuva Riikku Heikki tuli lähialueen ihmisille tutuksi terävistä sutkauksistaan esiintyessään jonkinlaisena pappina.  Palveluksistaan hän ei maksua pyytänyt, mutta ruokaa saattoi siirtyä vatsaan yllättävänkin runsaasti.

Kerran oli Heikki osunut johonkin maataloon juuri kun sadepilvet tummensivat taivasta ja talon väki yritti ehtiä saamaan heinät seipäälle.

Riikku Heikki käveli piispan asussaan paikalle ja kysyi voisiko hän pitää paikalla pienen hartaustilaisuuden.

Isäntä oli vähän vaivautunut, mutta eihän Riikkua voinut kokonaan kieltää. 

Isäntä siis toivoi että rukoushetki olisi hankalan tilanteen vuoksi mahdollisimman lyhyt.  Heikki lupasi joten väki kokoontui viettämään hartaushetkeä.

Riikku Heikki sanoi: "Jeesus tule luoksemme ja tule noileesti!"

Siinä oli se puhe ja väki sai taas jatkaa töitään.

Riikku Heikki oli oikeasti nimeltään Heikki Matinpoika Riikkula ja oli kuollessaan 1951 keväällä 86-vuotias.

Löysin haudan ihan sattumalta, enkä tiedä kuka on hänelle tämän kiven laittanut?

Mutta niinpaljon Riikkulan Heikistä yhä puhutaan, että on kyllä hyvin hautakivensä ansainnut.