Pilven päivänä

Tänään on isäni syntymäpäivä.

Jos hän eläisi niin ikää olisi kertynyt jo 96 vuotta, mutta hän saanut jo 31 vuotta katsella maailmaa tuolta pilven päältä.

Maailmassa on nykyään pilviä niin paljon, että tänään voisi hyvinkin olla ihan liputuspäivä!

Isä oli syntynyt Jalasjärven Koskuella ison perheen poikana. 

 Elämä oli tiukkaa ja melko nuorena hän jo toi kotiinsa rahaa toimiessaan paimenpoikana.

Siinä ammatissa hän oppi tekemään hyviä luutia ja vispilöitä.

Suuresti hän rakasti luontoa ympärillään, minkä ominaisuuden minä ja sisareni olemme häneltä saaneet periä.

Täyttäessään 20-vuotta isä meni 1939 suorittamaan sotapalvelusta.  

Palvelusta jatkuikin sitten viisi vuotta yhtä mittaa, jonka hän palveli matruusina tykkivene Uusimaalla.

Kuitenkin hän selviytyi sodasta hyvin ja rauhan palattua hänet tunnettiin kovana työmiehenä.

"Kukahan ne työt tekee kun meidän sukupolvesta aika jättää?"

Näin muistan hänen joskus ihmetelleen. 

1984 toukokuun 7 päivänä isä oli tapaamassa tyttäriensä perheitä Ruotsissa kun hän sai vakavan sairauskohtauksen ja kuoli siihen muutaman tunnin kuluessa.

Saattojoukkoa oli runsaasti, kun Hänet Koskueelle haudattiin.

"Isänne oli piretty mies," sanoi haudankaivaja.

Siellä se isä nyt Pilven päivänä pilven reunalla istuu ja ihmettelee nykyistä maailmanmenoa.

Kustaa Hokkanen

Kuva on metsästysmuseon kuva-arkistosta.

Hokkasen Kustaa tuli minulle tutuksi kun olin häntä auttamassa heinätöissä.

Kustaalla oli runsaasti elämänkokemusta.

Hän oli suorapuheinen ja erikoinen persoonallisuus monella tavalla.

Ohessa on Yrjö Vuoren kirjoittama pitkä runo hänestä.

• 
  
• KUSTAA HOKKANEN

  
  
• 
  Oman luontonsa lumoissa elämäänsä eli,
  koskenrannalla Kustaa Hokkanen.
  Hän sadat verkot ja pyydykset rakenteli,
  niitä tehdessä loitsuja lukien.
  Eihän järvet, eivät metsät, ole milloinkaan
  ilman taikoja antaneet antimiaan.
• 
  On Kustaalla tarinointitaito,
• omalla  tavallaan ehyt ja aito,
• hän huumorin kätkee ja esille tuo
• siten kuulijan rintaan lämpöä luo.
• Kerran sanoi hän minulle: " Käyppäs tänne,
• Niin kahtotaan tuota suurta kuusta."
• 
  
• Oli kuusen juurella lampaan luita
  puotettu alas puusta
  ja tällä tavalla tarina alkoi
  kuulua Kustaan suusta:
  "Kahto nyt, tuolla se on,
  se huuhkajan pesä.
  Se piru söi lampaan joka kesä."
• 
  "Tuo oli iso kellokaslammas.
  Kahto, sen kellokin on pudonnut tähän,
  tuossahan se on mättäällä syrjällään,
  mutta sen kieli on ruosteessa vähän.
  Kun sen kalkatusta yölläkin kuulin,
  niin senkin jo kummittelevan luulin."
• 
  Oli Kustaa jo kahdeksankymmentäviis,
  kun ampua mätkäytti hirvimerkin,
  näin esimerkkiä nuorille siis
  hän näytteli mielin ja kielin herkin.
  Sanoi: "Ampukaa te nuoretkin näin kun Kustaa,
  niin osuma on aina mustaa."
• 
  Lie herkintä hetkeään hän silloin eli,
  kun hän Reijon koskessa lasketteli,
  jäälauttojen seassa siellä,
  taisi vettäkin hiukan niellä.
  Kun ohi kalasumppunsa virta häntä vei
  Hän huuteli kaloille: "Heipä hei!"
• 
  Täällä ui nyt ihte Hokkanen 
  ohi rannan pajupensaiden.
  Hän aatteli vain, että tottakai 
  nuo pajut mun painoni kestää,
  nythän taisikin olla sunnuntai
  -näinkö syntivelkaani pestään?
• 
  
• Kun hän pajupuskasta kiinni sai,
  siitä virta hänet vieritti maalle.
  Se oli akanvirta kai
  kun se tuntui niin autuaalle.
  Mutta silti oli Kustaalla kurtussa ohta,
  kun koko matkalla ei näkynyt yhtään lohta!
  
  
• Aika kiireesti hän sitten tupaan ravas
  ja kuivia vaatteita yllensä puki,
  sitten vasta hän sanaisen arkkunsa avas
  ja kaikki loitsunsa ulkoa luki.
  Päätti: Taidankin soittaa välskäreille
  ja kertoa kaiken heille.
• 
  Runo löytyy Erkki Hokkasen kustantamasta runovihkosta,
  joka on julkaistu 1998 kirjapaino Jalkanen Oy:ssä. 
• 
  

Lumen hohtoa pihalla

Talven pimeydestä voi harrastelijakuvaajalle löytyä ainakin kimaltelevaa jäätä ja valkoista lunta.

Kuvat on mukava napsia kotipihan tuntumassa.

Näköalat eivät ole silti hullumpia!

Olen jo toisessa blogissani kuvannut tätä roikkuvaa jäätä,

joka oli silloin terassin katolla.

Talven edetessä helmikuulle lumet ovat lisääntyneet.

 Työn ja harmin lisäksi ne tarjoavat valkoista kauneutta ja kimaltelevaa hohtoa!

Muistoja Pentistä

Pentti oli iloinen ja auttavainen vanhapoika.

Hän oli minun ja isäni työkaveri aikoinaan ja siinä yhteydessä opin hänet hyvin tuntemaan.

Pentillä oli mahdollista elää pitkä ja hyvä elämä vaikka viime vuosina toki terveys kääntyi huonompaan suuntaan.

 Kuulo huononi ja syöpäkin vaivasi.

Minulla on Hänestä runsaasti muistoja:

Olin kerran perheeni kanssa tulossa linja-autolla Ähtäriin.

Auton matka kuitenkin päättyi Killinkoskelle, eikä jatkovuoroa eteenpäin olisi ollut kuin seuraavana päivänä.  Tilanne oli hullunkurinen, koska siihen aikaan ei ihan jokaisella autoa ollut.

Yhtäkkiä jostakin tulla tupsahti vastaan vanha KuplaWolkkari!

Pena pysäytti autonsa jota hän käytti ja huolti kotipihassaan: "Mihinkäs matka?"

Päästiin ystävän kyydissä sinne mihin olimme menossa.

Pentti oli sattunut tulemaan Virtaille "Pitkäripaiseen." Ähtärissä ei silloin vielä viinakauppaa ollut.

Muutaman kerran poikkesin vielä myöhempinä vuosina häntä tapaamassa paikallisessa palvelutalossa, jossa hän vietti aikaansa kun ikääkin lopulta ehti kertyä 89-vuotta.

S/S POHJOLA

Löytyi hyvä valokuva  S/S Pohjolasta kun se on juuri saapumassa satamalaiturille varmaan jossain Runoilijan reitin matkan varrella.

Päätin laittaa kuvan täydentämään edellä ollutta valokuvakertomustani.

Tämä kuva vaan on otettu kahdeksan vuotta myöhemmin, eli 1975.

Wlkipedia tietojen mukaan se oli Pohjolan viimeinen kesä liikenteessä Tarjanteen sisarlaivana,

Tällä hetkellä Pohjola on Ruoveden Jäminkipohjassa korjauskelvottomassa kunnossa.

Runoilijanreitillä 1967

Kesällä 1967 päätin matkustaa paljon puhutun "Runoilijan reitin" Virroilta Tampereelle.

Kitusen pitäjästä löytyi paikka,
 jossa Pohjola laiva odotti matkustajia.

Osa matkustajista saapui paikalle linja-autolla niinkuin minäkin tein.

Samaan aikaan oli lähdössä soutumatkalle pitkä kirkkovene.

Hienosti pukeutuneita herroja oli lähdössä soutumatkalle.

 Minä olin silloin vielä hoikka poika. 

 Asepalvelus oli juuri tullut suoritettua.

Maisemat vaihtuivat nopeasti.

 Laitureilta poikettiin matkalla hakemassa lisää matkustajia.

"Tässä saaressa poltettiin Suomen viimeinen noita," opastaa megafoni.

Tässä kalliossa pitäisi näkyä Akseli Kallen-Kallelan maalaus "Akka ja kissa."

Kuvassa ei vaan taida oikein hyvin taideteos näkyä.

Laiva kallistui ja megafoni kuulutti: "Matkustajia kehoitetaan siirtymään toiselle puolen laivaa!"

Käppyräisten mäntyjen takana on Gallen-Kallelan Kalela museo, jonne poikettiin.

Tultiin isommille vesille ja laivaliikenne lisääntyi.

Ruovedellä kuljettiin kapeaa kanavaa myöten ja sillat kääntyivät edessämme.

Sisarlaiva Tarjanne tuli vastaan.  

Siellä ihmiset heiluttivat innokkaasti meille.

Miljoona lentosuukkoa oli ilmassa!

Lopulta yli kahdeksan tunnin matkan jälkeen saavuttiin Tampereelle. 

 Mustanlahden satamassa oli busseja meitä odottamassa.

Silloin oli Tampere minulle vielä aika outo ja iso kaupunki, 

mutta mukava oli taas kävellä kovalla maalla!  

Pronssinen koira

Mustavalkoinen kuva on isäni valokuva-albumista.

Siinä  tykkivene Uusimaan kannella pelastetaan venäläisiä laivaan sotavangeiksi.

Isäni palveli Uusimaan matruusina koko sota-ajan ja kertomansa mukaan hän ylläolevalla veneellä lähti pelastamaan koneensa mukana alas pudonnutta lentäjää.

Lentäjä oli kuitenkin jo kuollut.

Sotasaaliiksi luovutettiin valtiolle taskuase,

 mutta housun taskussa ollut pronssinen koira jäi hänelle sotamuistoksi.

Koira onkin ollut varmaan aika huono maskotti, 
koska saksalaisesta nimestä voisi päätellä sen kulkeneen useammassakin taskussa.

Isälläni oli kuitenkin onnea ja hän selviytyi sodasta vahingoittumattomana.