Tädin joulukukkaset

Minun vanha tätini on yhä edelleen viherpeukalo, 

jonka kukkaset kukkivat myöhään syksyllä,

 kun luonto ulkona kuolee niin tädilläni se silloin vasta heräilee.

Ylläoleva joulukaktus oli tullut nupulleen lokakuun puolivälissä.

Eilen soi sitten puhelin ja kuulin tätini komentavan äänen: "Nyt sitten kamera mukaan ja tervetuloa kuvaamaan!"

Hän on 83-vuotias reipas ihminen.

 Itseleivottua pullaa tarjotaan vieraille usein!

Lapsetkin ovat vähin erin jäämässä eläkkeelle,

 mutta kuvien edessä oleva toinenkin joulukaktus on tulossa kukkaan.

Kamarissa kukkii Orkidea.

Tämäkin  kukka kukkii, mutta se on niin yleinen etten millään muista nimeä!
PS. Ystäväni ovat kertoneet kukan nimeksi Saint Paulia.

Tuuloksen Rexi

Tämä kuva tuli otettua jo yli vuosi sitten

 kun poikettiin kahvittelemaan Tuuloksessa erääseen monitoimimarkettiin.

 Olimme silloin ystäväni kanssa Allergia ja Astmaliiton järjestämällä linja-automatkalla. 

Tuulos kuuluu tosin nykyään jo Hämeenlinnaan kuntaliitoksen kautta.

Tämänkaltaiset luurangot eivät useinkaan edes museoissakaan ole aitoja,

vaan niistä on monistettu lukemattomia jäljennöksiä kaikkkialle maailmaan. 

 Onneksi voimme ihailla näitä menneisyyden  jättiläisiä edes tässä muodossa

 kun asiantuntijat ovat koonneet nämä luurangot pala palalta yhteen

  Sanotaan dinosaurusten olleen linnuille sukua.

On tämä Rexi ollut melkoinen otus!

---

Tänään olivat kaikki blogini koko päivän kateissa.  Luulin niiden iäksi hävinneen, mutta onneksi ovat palanneet takaisin kun ilmoitin ylläpitoon.

Tulipahan siinä yhteydessä salasanakin vaihdettua!

Kadonnut armeija

Paul Sussman: Kadonnut armeija.  WSOY 2003  416 s.

 Suom. Jukka Jääskeläinen.

Päällyksen kuva Larry Ronstant ja typografia  Marke Hankama.

Kesä on kauneimmillaan ja minä en ole pitkään aikaan lukenut ainoatakaan kirjaa pitkiin aikoihin.

Olenko mennyt ihan pilalle? Ajattelin mielessäni; tähän täytyy tulla kyllä muutos!

Poikkesin sitten kirjastossa ja sukelsin pursuavien kirjahyllyjen lomaan etsimään jotain historiallista ajanvieteromaania, josta voisin oppia jotain uutta historiasta.

Minun täytyy mielestäni aina oppia kaikesta jotain nähkääs...

Sitten löysin tämän jännittävän tarinan 523 eaa. kadonneesta armeijasta jonka valtava hiekkamyrsky nielaisi kitaansa.

Kun aloin lukea kirjaa ymmärsin että kyseessä oli vähän Jerry Cotton tyyppinen jännitysromaani, johon sotkeutuivat mustakaapuiset al-jihadit ja amerikkalaiset militantit.

Esipuheessa mainittiin kirjoittajan harrastavan argeologiaa, mutta kirja oli kuitenkin  ihan huihai juttu!

 Oli se toki ihan mukavasti kirjoitettu koska kesähelteestä huolimatta tämä tiiliskivi tuli luettua läpi kolmessa päivässä.

Toivottavasti tämä olisi alku lukuharrastuksen jatkumiselle!

Marija Peräaho

Entinen kotipaikkani Peräaho on yli satavuotias talo ja on ilmennyt, että paikalla on ollut asutusta jo aikaisemminkin.
Muuttaessani taloon olin 11-vuotias poikanen ja vintiltä löytyi sammal ja turve-eristeiden seasta mielenkiintoisia aarteita.
Eräs niistä oli tämä reunoiltaan kulunut ja hapero  Katekismus jossa lukee: "Tämän kirjan omistaa Marija Peräaho."

Minulla ei tuolloin ollut mitään käsitystä henkilöstä. Kylässä muisteltiin perinnetietoa jostakin "Perä Maijasta" joka oli asunut talossa ja elänyt kuulemma vanhaksi.

Joskus 1990 - luvun vaiheilla minuun otti yhteyttä eläkkeellä oleva vanhempi mies, joka kertoi minulle, että hänenkin sukunsa on asunut tässä talossa.  

Hän oli tehnyt sukututkimusta ja osasi kertoa talon varhaisemmista vaiheista.  Asia kiinnosti myös minua ja eräänä kauniina kesäpäivänä hain hänet ja hänen poikansa Ähtärin Ostolantien varresta mukaan ja käytiin lähemmin tutustumassa asiaan.

Eläkeläinen oli erittäin iloinen kun päästin hänet istumaan tuvan keinustuoliin.

Kyllä!  Tämä oli se talo!

Kului sitten taas aikaa ja minulle oli edelleen asia perin epäselvä.

Asia vähän kuin unohtui kunnes kerran pysähdyin erään haudan eteen.

Siinä lepäsi tämä pappa vaimonsa kanssa ja heidän alapuolellaan  oli Maria Greta Peräaho syntynyt 18.3.1843 ja kuollut 10.2. 1929.

Siinä he nukkuivat saman kiven alla ja ymmärsin Perä Maijan olleen Aati Niittyaholle hyvin läheinen sukulainen, eli hänen tätinsä äidin tai isän puolelta.

Itse tunnen tuon vanhan talon kautta läheisyyttä näihin ihmisiin ja muistelen heitä itselleni tärkeinä ihmisinä. 

Riikku Heikki

Riikku Heikki on tietämättään vaikuttanut paljonkin Ähtärin asioihin.  Täällä vietetään joka kesä Riikun markkinoita ja Riikun katukin löytyy.

Tämä kuva on kopio kopiosta joten voin kertoa ettei Riikkulan Heikin kuvia ole kovin helppoa löytää.

1950 luvun lopulla myytiin R-kioskilla ja kirjakaupassa kuvaa jossa Heikki esiintyi pappina käyräpäinen paimensauva korosti tunnelmaa.

Vuosien varrella Ähtärin Kaijassa asuva Riikku Heikki tuli lähialueen ihmisille tutuksi terävistä sutkauksistaan esiintyessään jonkinlaisena pappina.  Palveluksistaan hän ei maksua pyytänyt, mutta ruokaa saattoi siirtyä vatsaan yllättävänkin runsaasti.

Kerran oli Heikki osunut johonkin maataloon juuri kun sadepilvet tummensivat taivasta ja talon väki yritti ehtiä saamaan heinät seipäälle.

Riikku Heikki käveli piispan asussaan paikalle ja kysyi voisiko hän pitää paikalla pienen hartaustilaisuuden.

Isäntä oli vähän vaivautunut, mutta eihän Riikkua voinut kokonaan kieltää. 

Isäntä siis toivoi että rukoushetki olisi hankalan tilanteen vuoksi mahdollisimman lyhyt.  Heikki lupasi joten väki kokoontui viettämään hartaushetkeä.

Riikku Heikki sanoi: "Jeesus tule luoksemme ja tule noileesti!"

Siinä oli se puhe ja väki sai taas jatkaa töitään.

Riikku Heikki oli oikeasti nimeltään Heikki Matinpoika Riikkula ja oli kuollessaan 1951 keväällä 86-vuotias.

Löysin haudan ihan sattumalta, enkä tiedä kuka on hänelle tämän kiven laittanut?

Mutta niinpaljon Riikkulan Heikistä yhä puhutaan, että on kyllä hyvin hautakivensä ansainnut.

Poikamiehen sapuskaa

Tämähän se tietenkin on erinomaista sapuskaa poikamiehelle.

En yritä vakuuttaa ketään aterian terveysvaikutuksilla, mutta valkuaisaineita on ainakin riittävästi.

Itsekin lukeudun jo ukkomieskaartiin enkä tee näitä herkkuja kuin pari kertaa viikossa.

Taustalla olevassa kattilassa on muuten kaurapuuroa, joka on Tamperelaisen mielitiettyni herkkua!

Pieni vinkki kaikille tämänkaltaisen herkun valmistajille!

Laittakaa munien päälle murennettua sinihomejuustoa

niin tulee tosi maukasta ruokaa!

Alppimaan asukkaat

Pikkupoikana pian senjälkeen kun olin oppinut lukemaan käsiini eksyi repaleinen maantiedon oppikirja, jonka alkuperä oli Vääräkosken jätepaperivarasto.
Silloin tein vakavia pohdintoja siitäkin minkälainen maa on Sveitsi?  Lopulta kysyin asiaa isältäni ja hän kertoi sen olevan paljon Suomea pienemmän.  Silloin jo ajattelin että Suomi on ainakin paljon köyhempi kuin Sveitsi.
Se asia piti varsin hyvin paikkansa.

Tämä blogi olkoon kunnianosoitus urhoolliselle jääkiekkojoukkueelle, joka on vuosi vuodelta kehittynyt pienen pienessä  vuoristoisessa maassa.

Monet ystäväni toivoivat Sveitsin voittoa jättiläismäisestä USA:sta, joka ansioitui pakottamalla Suomenkin Leijonat epätoivoiseen taisteluun mitaleista.

Sveitsi lunasti tälläkertaa odotukset niin hyvin että muistelin Wilhelm Tellin sankaritarinoita.

Näin niistä kertoo Wikipedia:

Myyttinen tarina Wilhelm Tellistä esitetään usein seuraavasti. Vouti Gessler panetti Altdorfissa Urissa tangon päähän arkkiherttuan hatun ja käski, että jokaisen ohikulkijan piti sille vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan nuolellansa sen pois. Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena haavoittamatta poikaansa.

Mutta koska Tellillä oli toinenkin nuoli kätkössä, kysyi vouti: ”Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?” Tell vastasi rehellisesti: ”No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun.” Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä veneellä Vierwaldstätterjärven yli linnaansa Küssnachtiin, sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä.

Venemiehet joutuivat neuvottomiksi ja ajattelivat, että ainoastaan Wilhelm Tell saattoi voimakkailla käsivarsillaan ohjata venettä. Vouti päästätti hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin venettä vakaalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen, sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen ulos pauhaaviin aaltoihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja piiloutui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui Küssnachtiin vievää solatietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella läpi sydämen.^[1

Tämä tarina on vaikuttanut käsitykseeni alppimaasta ja sen ihmisistä. 

He ovat nousseet jääkiekossa aivan huipulle ja seuraavalla kerralla ei ehkä edes nyt kultamitalin kahminut Ruotsi mahda heille mitään.