Poikamiehen sapuskaa

Tämähän se tietenkin on erinomaista sapuskaa poikamiehelle.

En yritä vakuuttaa ketään aterian terveysvaikutuksilla, mutta valkuaisaineita on ainakin riittävästi.

Itsekin lukeudun jo ukkomieskaartiin enkä tee näitä herkkuja kuin pari kertaa viikossa.

Taustalla olevassa kattilassa on muuten kaurapuuroa, joka on Tamperelaisen mielitiettyni herkkua!

Pieni vinkki kaikille tämänkaltaisen herkun valmistajille!

Laittakaa munien päälle murennettua sinihomejuustoa

niin tulee tosi maukasta ruokaa!

Alppimaan asukkaat

Pikkupoikana pian senjälkeen kun olin oppinut lukemaan käsiini eksyi repaleinen maantiedon oppikirja, jonka alkuperä oli Vääräkosken jätepaperivarasto.
Silloin tein vakavia pohdintoja siitäkin minkälainen maa on Sveitsi?  Lopulta kysyin asiaa isältäni ja hän kertoi sen olevan paljon Suomea pienemmän.  Silloin jo ajattelin että Suomi on ainakin paljon köyhempi kuin Sveitsi.
Se asia piti varsin hyvin paikkansa.

Tämä blogi olkoon kunnianosoitus urhoolliselle jääkiekkojoukkueelle, joka on vuosi vuodelta kehittynyt pienen pienessä  vuoristoisessa maassa.

Monet ystäväni toivoivat Sveitsin voittoa jättiläismäisestä USA:sta, joka ansioitui pakottamalla Suomenkin Leijonat epätoivoiseen taisteluun mitaleista.

Sveitsi lunasti tälläkertaa odotukset niin hyvin että muistelin Wilhelm Tellin sankaritarinoita.

Näin niistä kertoo Wikipedia:

Myyttinen tarina Wilhelm Tellistä esitetään usein seuraavasti. Vouti Gessler panetti Altdorfissa Urissa tangon päähän arkkiherttuan hatun ja käski, että jokaisen ohikulkijan piti sille vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan nuolellansa sen pois. Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena haavoittamatta poikaansa.

Mutta koska Tellillä oli toinenkin nuoli kätkössä, kysyi vouti: ”Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?” Tell vastasi rehellisesti: ”No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun.” Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä veneellä Vierwaldstätterjärven yli linnaansa Küssnachtiin, sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä.

Venemiehet joutuivat neuvottomiksi ja ajattelivat, että ainoastaan Wilhelm Tell saattoi voimakkailla käsivarsillaan ohjata venettä. Vouti päästätti hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin venettä vakaalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen, sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen ulos pauhaaviin aaltoihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja piiloutui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui Küssnachtiin vievää solatietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella läpi sydämen.^[1

Tämä tarina on vaikuttanut käsitykseeni alppimaasta ja sen ihmisistä. 

He ovat nousseet jääkiekossa aivan huipulle ja seuraavalla kerralla ei ehkä edes nyt kultamitalin kahminut Ruotsi mahda heille mitään.

Vanhat vihkiäiset

Vanhasta repaleisesta ja homeenhajuisesta kirjasta löysin tämän itselleni mielenkiintoisen kuvan.

Kuvan tekstistä ilmenee että on vietetty Rasinmäen Huldan ja Mytkäniemen Kallen häitä.

Nimistä saatan nähdä että he ovat olleet pääosin Itä-Ähtärin alueella asuvia ihmisiä ja heidän sukuaan löytyy ties monennessako polvessa yhä runsaasti Ähtäristä ja muualtakin.

Otsikossa puhutaan teltureista?  En tiedä mitä silläkään tarkoitetaan, mutta varmasti kaikki ovat olleet vihittävän pariskunnan hyviä ystäviä.

Kolmantena oikealla seisoo Rouvanmäen Antti, jonka tulin mukavana naapurina tuntemaan hyvin.

 Hän oli pappani ikäinen ja oli silloin kun muutin Itä-Ähtäriin jo luopunut talonsa isännyydestä.

Antti asui vaimonsa kanssa syytinkimökissä ja osallistui monenlaisiin talon töihin vielä vanhanakin.

Seuraava sukupolvi on jatkanut samaan malliin ja tila on edelleen kasvanut vaikka maatalous onkin jouduttu lopettamaan.

Antilla oli myös vanha haulikko jolla hän ampui innokkaasti lähimetsien oravia.

 Oravia haukkui Antille meidän koiramme innokkaasti ja Antti taisikin olla ainoa vieras jolle se heilutti häntäänsä.

Ähtäriläisiä Huovinrinteellä

Olin  saanut kutsunnassa määräyksen astua asepalvelukseen 15.2.1966.

Lättähattu tyyppisellä junalla mentiin ensin Tampereelle josta jatkettiin Porin suuntaan aina Peipohjaan asti, josta oli vielä muutama kilometri Huovinrinteelle Säkylään.

Näkyvästä lumesta päätellen kuva on otettu alokasaikana.

Kuvaajaa en muista, mutta kuvassa on pelkästään Ähtäriläisiä poikia samaa ikäluokkaa.

Taustalla näkyy metsää, jossa tehtiin sulkeisharjoituksia ja taisteluharjoituksia ahkerasti.

Moni voi vieläkin tunnistaa itsensä kuvasta, vaikka tiedän myös sen että joku tästä joukosta on jo poissa.

Olimme suurta ikäluokkaa.
  Sodanjälkeen isämme olivat palanneet rintamalta ja syntyi lapsia enemmän kuin ennen.  Elettiin maatalousvaltaisessa maassa ja Ähtärissäkin oli asukkaita enemmän kuin nykyään.

Oli kuitenkin melkoinen yllätys kun KRH Komppaniassakin oli samassa tuvassakin runsaasti jo ennestään tuttuja kavereita.

Poikkeuslain voimalla ikäluokat ennen meitä ja meidän jälkeen olivat palveluksessa vain 7 kuukautta, mutta meille kävi  kehnosti kun täytyi olla kahdeksan kuukautta täyteen.

Minun piti mennä Tikkakoskelle sääasemalle komennukselle, mutta sairastuin vakavaan keuhkokuumeeseen ja siitä aiheutuviin jälkitauteihin ja Tikkakoskelle lähtikin kuvassa vieressäni seisova kaveri ja palasi syksyllä sieltä alikersanttina.

Minä sain korpraalin natsan vajaa kymmenen vuotta myöhemmin.

Onneksi meidän ikäluokkamme ei joutunut kokemaan samoja asioita kuin meidän isämme.

Näihin aikoihin oli vielä joskus pientä simputustakin, mutta virallisesti se oli kielletty.

Myöhemmin vielä joskus olen tavannut näitä armeijan aikaisia kavereita, olihan meillä yhteisiä muistoja sieltä Säkylän metsistä, joissa yhdessä syöksyttiin ja ammuttin räkäpäitä.

Isoääniset sotaherrat meitä komenteli,
 mutta Ähtäriläiset olivat kurinalaisia kunnon miehiä.

Raholassa

Kuvassa tyttäreni Satu ja Saija ovat silloin suurimman tunnetun katajan vieressä.  Katajan luokse kulki pieni kävelytie Korvenkadulta, jossa asuimme.

Noin viisikymmentä metriä pyhäjärvelle päin kasvoi Suomen toiseksi suurin kataja.  Myöhemmin toinen katajista tuhoutui myrskyssä ja toisen terrorisoi salaperäinen moottorisahamies.

Olimme asuneet Tampereella silloisen vaimoni kanssa pari vuotta Pispalassa erittäin pienessä asunnossa. 

1971 saatiin sitten vuokrattua tämä Raholan asunto, joka oli omakotitalon yläkerta kaikilla mukavuuksilla.

Paikka oli erittäin miellyttävä asua.  Nuorempi tyttäreni Saija syntyi siellä.  

Siihen aikaan olin kiinnostunut luonnosta ja olin ostanut Praktica merkkisen järjestelmä kameran jolla tein monenlaisia kokeiluja ja onnistuin kuvaamaan pieniä makrokohteitakin.

Jostakin syystä olin silloin ryhtynyt myös toimimaan monenlaisissa järjestöissä ja elämä oli täynnä toimintaa.  Silloin myös vaihdoin työpaikkaa Tesoman Haarlasta Lielahden sellutehtaalle. Alkoi vuorotyö joka vähensi innostusta harrastuksiin ja vuonna 1974 muutimme uuteen VVO:n rakennuttamaan kerrostalo asuntoon Lielahteen.  Vaimo oli jäänyt työpaikastaan pois hoitamaan lapsia ja välillä oli rahastakin tiukkaa.  Mutta elämä jatkui.

Raholan aikoina meillä oli ensimmäistä kertaa jääkaappi, joka sekin ostettiin käytettynä.

Kaikenkaikkiaan Raholan aika oli mukavaa muistojen ja monien tapahtumien aikaa.  Silloin lapset olivat pieniä ja kun on itse kokenut näitä asioita voi ymmärtää myös nykyään nuorten perheiden ongelmia, samalla kuitenkin rohkaisten heitä.

Nykyään heidän elämänsä ei ole usein kuitenkaan helpompaa kuin Minun sukupolvellani oli.

Onnellinen perhe

Tässä kuvassa oltiin vähän normaalia paremmissa vaatteissa siksi, että isä oli pyytänyt erästä työkaveriaan Ähtärin Asevarikolta ottamaan näitä kuvia.

Kuvat otettiin ihan tavallisella kameralla.

Olimme silloin asuneet uudessa talossamme vasta pari vuotta.  Taloon kuului metsää ja suota yhteensä yli 50 hehtaaria ja lisäksi noin kolme hehtaaria viljeltyä.

Työtä tehtiin kovasti.  

Isä nimittäin yritti selviytyä talon hankintaan liittyvistä veloistaan ja kasvavan perheen kuluista osittain myymällä metsää, joka itse hakattiin yhtiöille tehtyjen sopimusten mukaisesti. Samalla pienempi puusto kelpuutettiin rankakasaan polttopuuksi.

Kuvanotto hetkestä on kulunut yli 50-vuotta.

Nuorin veljeni ei ollut vielä silloin syntynyt ja itse elin murrosikää.

Nykyään tämä kuvassa näkyvä ovinäkymä on yhä olemassa, koska tilaa myytäessä perinnönjakojen yhteydessä ostin rakennukset ja puolihehtaaria maata itselleni.

Isä oli aikaisemmin laittanut taloon peltikaton, joten olen pienellä kunnostamisella voinut pitää paikkaa kesämökkinä.

Me lapset emme tietenkään ymmärtäneet sen ajan vaikeuksista yhtään mitään mitään.

Me elimme onnellista lapsuutta. Lehmille ja hevoselle oli omat laitumet ja maisemat pysyivät asutun näköisinä.

Nykyään kaikilta lähialueilta on puusto hakattu myyntiin. Puiden juuretkin on revitty irti ja maisemat tuhottu.  Valitettavasti ostin liian pienen palan maata itselleni, sillä omistajana olisin voinut suojella sitä paremmin.

Kuitenkaan en olisi voinut estää alueen soiden kuivatusta. Kaikkialla on valtavia ojia estämässä liikkumista ja kestää edelleen kymmeniä vuosia ennenkuin merkittävää metsänkasvua voi odottaa.

Onneksi voi vielä pysähtyä muistelemaan niitä hyviä aikoja, jolloin kaikkein ikävämpiä tapahtumia oli syksyllä kun teurastamon auto haki kesällä lihotettuja lampaita pois ja kamalaa oli myös sian tappo, mutta se oli meidän elämää.
Lapsuudessani en koskaan kokenut nälkää, sillä aina oli ruokaa riittävästi ja todella paljon rikasti elämääni sisaret joista olin vanhin ja eniten vastuussa monessa asiassa.
Sisaret ovat myös edelleen kaikki elossa ja nämä yhteiset muistot yhdistävät meitä edelleen.

Olimme silloin Onnellinen perhe!

Aamulehden leike

Suomen ja Japanin suhteet liikahtivat merkittävästi eteenpäin kun maiden johtajat tapasivat syksyllä 1986.

Joskus sattuu löytämään vanhoista lehtileikkeistä todellisia aarteita.

Usein unohdetaan se tärkeä työ jota maan johto on  tehnyt vuosien varrella.  Kuvassa Mauno Koivisto on onnitteluvierailulla Japanissa kun Hirohitolla tuli  täyteen 60-vuotta hallitusvastuuta.
Kolme vuotta myöhemmin hän kuoli 87-vuotiaana.

Tänään Japanin ja Suomen yhteistoiminta on erittäin laajaa ja monipuolista.

Tämän päivän uutistieto kertoo että Japani ryhtyy rakentamaan meille uutta ydinvoimalaa jos Fennovoima niminen yhtiö päätyy tekemään sopimuksen  japanilaisen Toshiban kanssa.
Mielenkiintoista olisi nähdä miten rakennustyö onnistuisi näin pitkän välimatkan takaa?
Japanilaisten tsunamionnettomuuden aiheuttamista ongelmista huolimatta jokainen tietää tuossa saarivaltiossa olevan runsaasti tietotaitoa.