Voi surunpäiviä noita
jotka naaman niin mutkalle vääntää
ei voi kaiketi ilakoida
ja murhetta muuksi kääntää.
kun pois menee tutut
ja ei mene jutut kohdalle milloinkaan.
Eihän sitä voi tietää
mitä ihminen sietää.
Vain harvoin surut
ja vatsanpurut
voi niitä murheita estää
vaan kaiken se ihminen kestää.
Aikansa kun kun suruun hotkii
vielä meitä onni potkii.
Se antaa tällin persuksiin
ja laittaa vauhdin suksiin.
Parhaat tarjoo meille retket
aurinkoisen mielen hetket.
Kirj, Sulo Heinola
7.9. 2010.
1 kommentti:
Miksi ihmisen pitää olla toiselle aina mieliksi? Ei siis voi olla oma itsensä ja olla iloineen ja suruineen läsnä. Minusta ihmisen kasvun pitäisi tapahtua kokemusten kautta, joskus vaikeidenkin.
Sinänsä hieno runo.
Lähetä kommentti