Mielenkiintoinen runo

Korppi

Edgar Allan Poe

Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta, kirjoista hain lohdutusta,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Kirvoituksen hetki löi nyt, enempää en epäröinyt:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Oven vinhaan auki työnsin, edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.

Pitkään siihen tuijottelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Lenore'.
Kaiku vastas vain 'Lenore'.

Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut, mutta malta,
avata tuo mull' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.

Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk' on viety sulta, et sa näytä nolatulta
vielä silmäs iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sua ikiyössä mainitaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Noin kun vastas korppi musta, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä vieraanansa keskiyöllä huoneessaan
koskaan oisi ollut korppi, keskiyöllä vieraanaan
nimeltä 'ei milloinkaan'.

Hiljaisuutta kauan kesti, istuimellaan ylhäisesti
korppi vuotti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat,
aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan.
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Ihme väistyi ihmeen tieltä, nyt se puhui järjen kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
korppi kolkon kertosäkeen selvään oppi lausumaan:
milloinkaan, ei milloinkaan.

Elkeet oudot korpin tiukan taas mua hymyilytti hiukan
nojatuolin esiin työnsin, vaivuin silkkiin pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
mihin korppi kylmä, kuiva, karsas pyrki vaakkuissaan
yhä vain 'ei milloinkaan'.

Lamppu valoansa syyti, sanat huulilleni hyyti
korpin katse sisimpääni kipeästi tunkeissaan.
Vaan tuo katkerin ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma raskaan pääni painoin pielukseni purppuraan:
siihen, ah, ei hänen päänsä lampunvaloon nuokkumaan
vaivu enää milloinkaan.

Sitten luulin tuntevani tuoksun vienon huoneessani,
niin kuin enkelit ois käyneet suitsutusta polttamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhojuoman, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentää ma saan!
Vihdoin irti muistoistansa kurjan päästä sallitaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu! Profeetasta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä tänne kiisit pimeyden ruhtinaan!
Näin siis kaikki harhat poista, epätoivon pimennoista,
unelmaini raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko missään balsamia sydänhaavaan polttavaan?"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta Luojan, jota kai myös ikiyössä palvotaan,
mulle kerro, totta haasta, enkö kerran murheen maasta
synkästä ja varjokkaasta löydä onnen valkamaan?
Eedenissä taas Leonoren povelleni painaa saan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Turhaan pyydän armahdusta, järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan

-------

Tällainen oli Edgar Allan Poen kauhu-unien musta korppi.
Pitkä runo  jota varmaan harva jaksoi lukea kokonaan.


Ehdotan kuitenkin lukijalle, 
että parasta lukea päivällä ja tunnelman luomiseksi ääneen,
 silloin tuntee runon aiheuttamat kylmät
 väreet, mutta voi silti nukkua yönsä levollisesti!

Tytöt ikäluokkaa 1922

Tässä seisoo Ähtärin uuden kirkon portailla rippikoulusta valmistuneiden tyttöjen ikäluokka.

He ovat 15-vuotiaita tyttölapsia, jotka ovat toivorikkaina lähtemässä elämän taipaleelle.  

Tässä he eivät vielä tiedä, että parin vuoden kuluttua alkaisi sota.  Miehet lähtevät rintamalle ja raskaat työpaineet  kohdistuvat  juuri heihin.  Heistä tulee sitä kautta hyvin tärkeitä vaikuttajia sodan lopputulokseen.

Valokuvakin on joutunut kokemaan kovia. Se on onnistuttu pelastamaan tulipalon raunioista, joka näkyy kuvan yläreunassa olevista jäljistä.

Osa tästä joukosta on yhä elossa ja täyttää tänä vuonna 90-vuotta!

Toivotan heille kaikille Onnea!


Huomio: Kuva suurenee klikkaamalla!

Maaseudun tulevaisuus

Varmaan moni on pysähtynyt miettimään mihin nykyinen tilanne Suomessa johtaa?  EU tietenkin pyrkii  Amerikkalaistyyliseen tehokkuuteen, joka muka takaa kaikille korkean elintason.

Suomen maa- ja metsätalous on jakautunut liian pieniin yksiköihin. Tämä on ollut myös aikoinaan kansanvallan voimavara.

Suuret yksiköt muodostuvat rahan voimalla. 

Kaikki liittyy pelkästään tuottavuuteen.

Kuntia on lukumääräisesti liian paljon, joten EU viikate niitä nyt harventaa.  Maaseutu autioituu ja välimatkat palveluihin  kasvaa.

Ihmisten on vähitellen siirryttävä laatikkomaisiin kerrostaloihin .

Ainakaan vanhat ihmiset eivät voi välttyä tältä kohtalolta.

Onneksi näyttää käyvän niin että EU kaatuu.

€uron kohtalo on pahasti vaakalaudalla.

Ehkä se onkin meidän onnemme vastoin monien talousmiesten uskoa, sillä he  ovat erehtyneet ennenkin.

Vaalipäivänä

Kuva on otettu tänään.  Siinä avautuu maisema Ähtärin keskustaan Otson koulun pihamaalta.  Lippu on tangossa ja lunta pyryttää.

Koko viikon on ollut tasaisen kylmä noin -25 astetta pakkasta ja tänään kaikkien kulkijoiden lohdutukseksi on luvattu hieman lauhtuvaa.

Oli tasan -20 astetta pakkasta kun sitten laitoin villahousut ja paksun kaulahuivin.  Urhoollisesti sukelsin hyytävään viimaan. Oli välillä hierottava poskia  ja tutkittava korvalehtiä joista tunto oli jo katoamassa. Saavuin Otson koululle. Löytyi tienviitta "äänestyspaikka."  

Äänestin kopissa kuten olin suunnitellut.  Minulle ei merkitse oikeastaan paljon se kumpi ehdokas valitaan vaan se ettei vaalivilppiä ole meidän maassamme.

Kaikki vaalivilppi on mielestäni aina torjuttava ja kaikkien kansalaisten on sitten taivuttava enemmistön tahtoon. Siinä on perusta meidän hyvälle yhteiskunnallemme.

Siinä on meidän voimamme.

Toinen arvokas asia olisi äänestysaktiivisuus. Kyllä ihmisten on hyvä joskus ihan itse sanoa mitä mieltä on asioista.

Kun  ymmärtää myös ottaa osaa keskusteluun, niin siitä tulee lisää intoa yhteisten asioiden hoitamiseen ja demokratia vahvistuu.

Minä uskon demokratian  lisäävän hyvinvointia monella tasolla.

Sitä kannattaa puolustaa osallistumalla esimerkiksi tänään  tapahtumaan jossa valitaan maallemme uusi Presidentti kuudeksi vuodeksi!

Lattian laittoa

Tämä kuva on otettu vuonna 2005.  Silloin olin päättänyt laittaa vanhaan kotitalooni uuden lattian. Vanhaan lattiaan oli päässyt imeytymään kosteutta ja siitä oli tullut vaarallinen.

Jotakin oli siis tehtävä.

Eräällä naapurilla oli lautasirkkeli ja sain häneltä puutavaran sopuhintaan pihaan tuotuna ja vähän muutakin apua.

Aluksi uskoin pääseväni paljon vähemmällä, mutta kun olin aloittanut vanhan lattian purkamisen paljastui  totuus.

Lattiaa kannattavat vahvat alusparrutkin oli kokonaan uusittava.

Seinänvieriset lankut oli kaikki poistettava. Vain luukun kohta ja lisäksi pieni kaistale vanhaa näytti enää kelvolliselta.

Vanha lattia oli niin sanotusti multipenkki. En oikein ymmärrä miten nuo multaa vasten makaavat puut olivat kestäneet yli sata vuotta?

Itse en tekniikkaa ymmärtänyt joten päätin tehdä alustan toisella tavalla.  Kärräsin kiviä ympäristöstä yhden kerrallaan ja istutin niitä tasaisesti koko alueelle. 

Siitä tuli iso urakka. Enemmän työtä kuin lankkujen naulaamiseen saattoi mitenkaan kulua.  Onneksi aikaa oli kun olin eläkkeellä ja vielä hyvässä kunnossa.

Lopulta kun lattia sitten tuli valmiiksi kutsuin myös sukulaisia paikalle. Tapahtuman kunniaksi vähän juhlittiin. 

Juotiin kakkukahvit.  En nyt muista kuka toi kakkua niin paljon että söin sitä vielä seuraavan viikonkin ajan.

Nyt seitsemän vuoden jälkeen lattia on edelleen ihan kovassa kunnossa. Samanlaista kuvaa ei voi kuitenkaan ottaa sillä ajan saatossa lankkujen väri on muuttunut likaisen harmaaksi.

Kuvassa olevat ovat äiti ja minä sekä ne sisareni jotka olivat paikalla. 

Mummi

Minullakin on ollut mummi.  Tässä kuvassa hän seisoo Rantamaalla perunapellossa ja poseeraa kuvaajalle, joka lienee ollut Olavi-eno.

Mummi oli kotoisin Peräseinäjoelta Haapaluoman kylästä Siltalan talosta.  Sieltä pappani oli hänet jotenkin löytänyt ja tuonut Ähtäriin.

Mummi oli varsin erikoinen ihminen. Nuorempana hän oli näytellyt nuorisoseuran kerhossa innokkaasti ja osasi ulkoa pitkiä näytelmien vuorosanoja. Hänellä oli hyvä lauluääni ja usein hän halusikin laulaa.  Mummi piti minuun yhteyttä pitkillä kirjeillä joissa hän pyrki opastamaan minua elämän pulmissa.

Hän oli nimenomaan mummi. Mitään muuta nimitystä ei hänestä saanut käyttää. Hän toivoi hartaasti että me lapset muistaisimme häntä sitten kun hän on poissa.  

Olen muistanut häntä joka päivä. Hän oli minulle tärkeä ihminen elämässäni.

Paras joulukorttini

Jo aikaisempinakin jouluina olen valinnut saamistani joulukorteista mieluisimman ihan tätä blogia varten.

Tehtävä on ollut hyvin vaikea koska kaikki kortit ja niiden takana olevat ihmiset ovat minulle hyvin tärkeitä ja rakkaita.

Tässä itsetehdyssä kortissa istuu kaksi mukavaa pikkupoikaa jotka ovat jälkeläisiäni suoraan neljännessä polvessa.

Tapaninpäivänä sattui lisäksi tässä nuoressa perheessä iloinen perhetapahtuma jolloin syntyi näitä lapsenlapsenlapsia yksi lisää.

Se yksi oli myös terve ja iloinen poikavauva.

Seuraavan joulun kortissa saattaa siis istua näitä poikia jo kolme mikäli aihe on sama ja elämä jatkuu onnellisten tähtien alla.

Kiitos Johannalle ja hänen perheelleen tästä Minulle parhaasta joulukortista!