Ajatuksia mökiltä

Tänään olin ystäväni kanssa taas mökillä. 

Leikkasin ruohoa ja sain piha-alueen vähän siistimmäksi. Lopulta kävi vähän hullusti kun astuin ruostuneeseen naulaan ja satutin jalkapohjani vaikka oli turvajalkineet jalassa.

Oheinen kuva on otettu neljä vuotta sitten.  Kukkasista päätellen on ollut aika lähellä Juhannusta kuten nytkin.

Navetan kattoa olen suojannut keveillä pressuilla, joita on saanut isojakin hankittua melko edullisesti.

Ennen nykyisen pressun asennusta otin katolla oleva ilmastointi häkkyrän pois. Se oli isän  sinne laittama noin neljäkymmentä vuotta sitten ja istui hyvin tukevasti paikallaan.

Vanha yli satavuotias talo  on aikoinaan katettu hyvin ja siksi siellä ovat  rakennukset säilyneet.  Se on melko syrjässä joten on ihme ettei ole tapahtunut paljonkaan ilkivaltaa. Nykyään asun aika lähellä ja voin usein  käydä siellä muistelemassa menneitä.

Yritän säilyttää edes jotain esi-sien tekemästä työstä.

Ympärillä olevat pellot kasvavat nykyään mäntymetsää. Pelloilla kasvava istutettu mänty on oksaista ja pehmeää. Lumen painosta ja tuulesta johtuen ne katkeavat usein latvasta ja mikäli säilyvät ehjänä niin ne ovat melkoisia rumiluksia.

Jatkajaa näille harrastuksille ei näytä olevan, joten minä ja mökki tulemme häviämään samaan aikaan. 

Paikalle tulee erillinen yli kilometrin pituinen sähkölinja.

Ehkä tien alueella olevat metsänomistajat rakentavat tilalle jonkinlaisen varaston.

Vaan se on vasta sitten kun minä ja se ryhmä vanhoja rakennuksia on perusteellisesti romutettu.

Maatalous muistoja

Tämä laite on sokerijuurikkaan hevosvetoinen kylvökone.  Sitä on vain kerran käytetty.  Se oli hyvässä suojassa puimaladossa kunnes 1990 lato romahti ja kylvökone hautautui kaikenlaisen puutavaran röykkiöön, joka nyt on lahonnut ja hitaasti maatumassa parasta aikaa.
Vähän käytetty hyvässä maalissa ollut laite uhmaa siellä yhä aikaa, kunnes sekin muuttuu joka vuosi ja ruoste nousee sen lopulliseksi voittajaksi.

Isälläni oli loistava suunnitelma hyödyntää maataloudessa suurta perhettä siten, että koko perhe olisi mennyt innolla harventamaan ja kitkemään  näitä juurikkaita.
Juurikkaan kasvatuksessa peltoa on lannoitettava erittäin voimallisesti ja siihen upposi iso osa tuotosta.
Kerran oli kokeellisesti viljelty ja saatu vähän rahaa. 
 Kaikki olivat melkein asuneet pellolla.  Mitään kunnon välineitä ei ollut.  Sormin kitkettiin, rivien välejä kuokalla kuoputettiin ja käsin lopulta nostettiin ja tuotiin pellon laidalla olevalle kasalle.

 Sitten tuli uusi kevät.  Mitä tapahtui?  En muista  mutta luulen että taas kylvettiin juurikas ja jostakin syystä sato sitten epäonnistui. Sokerijuurikasta ei enää sitten viljelty ja muukin maanviljely loppui.
Eräs syy oli verotus. Isä oli myös ansiotyössä ja siinä ohessa hän yritti hoitaa maatilaa. Omaa traktoria ei ollut.  Kaikki tehtiin käsin ja hevosella.  Ikää kertyi ja verottaja vei kaiken.
Oli nimittäin niin että tuohon aikaan oli jo kerättävä kuitteja ja ilmoitettava kulut.  Isällä oli vain kuluja mutta kuitit puuttui.

Ehkä usein nykyäänkin on pienen yrittäjän arki harmaata ja varmasti harmittaa jos kaikki tuotto menee verottajalle!

Eno oli samaa maata

Monessa asiassa olin enon kanssa samankaltainen.

Minun oli helppo oppia hänen puhetyylinsä.

Eno oli innokas valokuvaaja. Hän asui kaupungissa ja kuvasi innokkaasti aina kun poikkesi kotiseudullaan. Niinpä minustakin lapsena otetut valokuvat olivat hänen kamerastaan lähtöisin.

Eno oli jossain määrin taiteellinen. Hän keräsi luonnosta kiviä ja juurakoita ja osasi tehdä niistä viehättäviä esineitä. Yhteen aikaan hän maalasi quassiväreillä "figuratiiveja."  Se oli hänen erikoinen taidelajinsa jossa oli viivojen ja värien keskellä silmiä ja kasvonpiirteitä.  

Usein hän myös selosti mitä mikin kohta taulussa kuvasi.

Hän keräsi myös postimerkkejä ja kykeni hämmästyttävän hyvin löytämään niistä mielenkiintoisia kuvakevirheitä. 

Muistan 1958 kun olin 12-vuotias ja eno tuli uudella moottoripyörällä Tampereelta tänne Ähtäriin.

Silloin oli meitä kutsuttu hautajaisiin Nurmoon. Olin tosi onnellinen kun sain istua matkan hänen kyydissään. Matkalla poikettiin tapaamassa sellaisia sukulaisia joita en ollut ennen koskaan nähnytkään.

Pohjanmaalaiset hautajaiset kestivät kaksi päivää. 

Myöhemmin aina kun tuli asiaa Tampereelle poikkesin enon ja tädin luona usein myös heillä olin yötäkin.

Kun  katson kuvaa niin näen hänessä paljon itseäni ja näin on moni sanonutkin.

Minä ja eno olimme samaa maata.

Inhan koulu

Kaupungin kaikki toiminnot ovat keskittyneet ja Inha on niin lähellä, että tämäkin rakennus lepäsi tyhjillään, kun kävin siellä viime kesänä.

Muistoni Inhan kouluun ovat hyvin syvälliset, vaikka en ollut siellä koskaan oppilaana.

Isäni oli Inhassa töissä ja hän toi tietoa kun siellä oli monenlaisia tapahtumia nuorille.

Koulun vieressä olevalla pienellä kentällä opeteltiin pelaamaan jalkapalloa pätevien opettajien johdolla.

Kotini oli silloin koulusta noin kymmenen kilometrin päässä.  Olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja lukenut innolla Aaro Hongan nuorisokirjoja partiolaisista. Aaro Honka oli nimimerkki jonka oikea nimi oli  Arohonka.

Sitten kun tuli tieto, että Ähtäriinkin perustetaan partio, niin oli se iso asia.

Niinpä olinkin sitten paikalla täällä Inhan koululla Ähtärin Eräveikkojen perustavassa kokouksessa.

Pitkä välimatka ja huonot yhteydet kuitenkin vaikeuttivat partiossa käyntiäni, mutta olin kuitenkin mukana monessa tapahtumassa.  Ikimuistettava oli partiolaisten kesäleiri Hankaveden rannalla.

Monet siellä olleista kavereista tunnen edelleen ja se leiri voi tulla vieläkin puheenaiheeksi, vaikka aikaa on vierähtänyt jo 54 vuotta.

Kuten kuvasta näkyy Inhan koulu on yhä kaunis ja nykyaikainen rakennus.  Ähtärin kunnalla ei ollut sille käyttöä ja se myytiin jollekin epämääräiselle marjanpoimintafirmalle pilkkahinnasta. 
(n. 30 000 €)

Tietenkin tyhjän rakennuksen ylläpitäminen maksaa enkä tunne asian yksityikohtia, mutta jotenkin aina järkyttää kun yhteiskunnan omaisuutta realisoidaan alihintaan.

Matka Espanjaan

Tämä kortti on kulkeutunut turistien mukana Espanjasta.

Olen käynyt siellä itsekin ja ottanut myös valokuvia. Paikka on lumoavan kaunis ja historiallinen.

Oli kesäloma 1996.  Olin muutama kuukausi sitten täyttänyt 50-vuotta.  Kesäloma alkoi siten, että sisareni ja hänen miehensä kanssa käytiin muutaman päivän vierailulla Ruotsissa.  Oli heinäkuun alkua ja tavattoman kylmä kesä.

Palattuani kotiin oli vielä yli kaksi viikkoa lomaa jäljellä. Päivät olivat kylmiä ja kolkkoja kotona. 

Yhtäkkiä päätin mennä matkatoimistoon kysymään ns. äkkilähtöjä, joita olikin tarjolla Turkkiin ja Torremolinokseen Espanjassa.

Tulin vain sanoneeksi että "Torremolinos" ja pian istuin lentokoneessa.

Tämä kuva onkin sitten Malagasta.  Torresta pääsi Malagaan bussilla ja vaikka olin viikon matkaan sisällyttänyt lähes joka päivälle ohjelmaa niin yksi päivä riitti Malagassa käyntiin.

Malagassa kannattaa käydä, se historiallinen paikka!

Siellä on muokattu aikoinaan koko Euroopan historiaa ihan samoin kuin Alhambrassakin tuhat vuotta sitten.

Jäljet näkyvät yhä selvästi.

Torremolinos oli hyvin Suomalainen paikka siellä asuu talvisin suomalaisia eläkeläisiä ja on suomalainen sauna, parturi ja ainakin pari baaria. Suomalaiset kokoontuvat suomalaisiin paikkoihin.

Kieli yhdistää.

Kylmä ja kolkko ilma oli vaihtunut helteeksi. Ei ollut enää kylmä ja Välimeressäkin tuli käytyä uimassa kovassa aallokossa.

Tuurin asema

Tuuri sai laiturivaihteen vuonna 1896 ja asemarakennus valmistui 1908. Tuuri oli silloin varsin hiljainen kylä Töysän ja Alavuden välissä.

Tavaraliikenteen vaunuihin lastattiin turvetta 1980 luvulle saakka.

Aseman miehitys loppui 1987 ja koko tavaraliikenne 2002.

Tuurin kauppakylän paisuessa 1990 luvulla matkustajaliikenne on lisääntynyt, mutta uusi seisake on lähempänä kyläkauppaa ja asemarakennus on yksityisen yrittäjän käytössä, joka pitää kahdessa vanhassa junavaunussa hotellia.

Paikka on näkemisen arvoinen jo tämän ikivanhan veturin ansiosta. 

Tämä näköala on erään teollisuushallin pihasta toiselta puolen rataa.

Aseman on museovirasto luokitellut valtakunnallisesti merkittäväksi suojelukohteeksi.

Tuuriin on  edelleenkin ohiajavista paikallisjunista henkilöliikennettä, mutta asian hoitaa pieni laituriseisake.

Lähde:

"Radan varrella" Toimittanut: Jussi Iltanen. 

Kuva omasta kamerasta.

Mielenkiintoinen runo

Korppi

Edgar Allan Poe

Kerran, kun ma raukeasti tutkin keskiyöhön asti
kirjaa, jossa polvet menneet seuloo salatietojaan,
kuului koputusta jostain, havahtuin ja päätä nostain
mietin, liekö kammioistain ääni moinen tullutkaan.
Ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Unhottaa en voi ma tuota, lieden kylmenevän luota
joka hiille sammuessaan varjonsa loi lattiaan.
Varroin päivän pilkahdusta, kirjoista hain lohdutusta,
mutta kauas murhe musta mieleni vei harhaamaan.
Ah, Lenore, suloimmyt mailla enkelten nyt on;
täällä tyhjyys pohjaton.

Kahistessa uutimien, talven viiman tuutimien
jouduin valtaan hurjan kammon, kuin en ennen milloinkaan.
Vihdoin sentään pois sen hääsin, tunteitteni herraks pääsin,
kun ma kauan hoin ja sääsin: kohta siitä selvän saan
ulkona kai seisoo joku oveani kolkuttain,
myöhä vieras on se vain.

Kirvoituksen hetki löi nyt, enempää en epäröinyt:
"Anteeks suokaa", lausuin, "mutta vasta juuri havahduin.
Otin pienen torkahduksen, totta kyllä takaa uksen
heikon kuulin koputuksen, vaan sen miltei harhaks luin."
Oven vinhaan auki työnsin, edessäni säpsähtäin
pelkän pimeyden näin.

Pitkään siihen tuijottelin, uudet tuskan vaiheet elin,
mukaansa kun taas mun tempas pyörteet unten hurjimpain.
Mutta mykkänä kuin mana tyhjyys muuttumattomana
pysyi, kunnes yksi sana ilmoille nous korahtain
kunnes alta ahdistuksen äännetyksi sain 'Lenore'.
Kaiku vastas vain 'Lenore'.

Viimein oven lukkoon käänsin, mielin raskain tieni käänsin
takaisin, ja koputusta kuulin hiukan kovempaa.
Tällä kertaa ikkunalta lie se tullut, mutta malta,
avata tuo mull' on valta, salat kaikki paljastaa.
Hetkeks tyynny, sydämeni, koputuksen uuden kai
tuuli yksin aikaan sai.

Luukku aueta kun ehti, sisään tulla hyppelehti
korppi, joka mukanansa muinaisuuden tunnun toi.
Luokseni sen mistä sainkaan, tässä kursailtu ei lainkaan
ryhti herrain suurimpainkaan ylväämpi ei olla voi.
Päähän marmorisen Pallaan patsaan pyrähti se istumaan,
kuin ei muuta aikoiskaan.

Ilme tuima linnun vakaan lauhtunut ei hituistakaan,
kun se kesken murheenikin hymyn loihti huulillein,
"Töyhtö vaikk' on viety sulta, et sa näytä nolatulta
vielä silmäs iskee tulta, nimes lausu yksin tein.
Nimes lausu, jolla sua ikiyössä mainitaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Noin kun vastas korppi musta, syvää tunsin kummastusta,
joskaan en sen vastaukseen mieltä saanut mahtumaan;
sillä ei kai tosissansa kukaan väitä muistavansa,
että hällä vieraanansa keskiyöllä huoneessaan
koskaan oisi ollut korppi, keskiyöllä vieraanaan
nimeltä 'ei milloinkaan'.

Hiljaisuutta kauan kesti, istuimellaan ylhäisesti
korppi vuotti, kunnes päädyin puoliääneen huokaamaan:
"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat,
aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan.
Niinhän muutkin ystäväsi häipyneet on aikoinaan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Ihme väistyi ihmeen tieltä, nyt se puhui järjen kieltä,
mutta ehkäpä ei muuta sanoa se tainnutkaan.
Ehkä joltain laulajalta, kohtalonsa murjomalta,
joka onnen kukkulalta suistui kuiluun alimpaan,
korppi kolkon kertosäkeen selvään oppi lausumaan:
milloinkaan, ei milloinkaan.

Elkeet oudot korpin tiukan taas mua hymyilytti hiukan
nojatuolin esiin työnsin, vaivuin silkkiin pehmeään.
Siinä mietin, siinä pohdin, tapaukset tarkoin johdin
toisistansa kaikin kohdin päästäkseni tietämään,
mihin korppi kylmä, kuiva, karsas pyrki vaakkuissaan
yhä vain 'ei milloinkaan'.

Lamppu valoansa syyti, sanat huulilleni hyyti
korpin katse sisimpääni kipeästi tunkeissaan.
Vaan tuo katkerin ja ainoin valtaansa mun jälleen sai noin,
kun ma raskaan pääni painoin pielukseni purppuraan:
siihen, ah, ei hänen päänsä lampunvaloon nuokkumaan
vaivu enää milloinkaan.

Sitten luulin tuntevani tuoksun vienon huoneessani,
niin kuin enkelit ois käyneet suitsutusta polttamaan.
"Vihdoin", huusin, "unhojuoman, taivaan Herran mulle suoman
enkeleitten mulle tuoman pohjaan tyhjentää ma saan!
Vihdoin irti muistoistansa kurjan päästä sallitaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu! Profeetasta käydä mielit, kenties vasta
lähettinä tänne kiisit pimeyden ruhtinaan!
Näin siis kaikki harhat poista, epätoivon pimennoista,
unelmaini raunioista sua kutsun vastaamaan:
Onko missään balsamia sydänhaavaan polttavaan?"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Turman lintu!" vastaan huusin, "rukoukseni ma uusin:
kautta Luojan, jota kai myös ikiyössä palvotaan,
mulle kerro, totta haasta, enkö kerran murheen maasta
synkästä ja varjokkaasta löydä onnen valkamaan?
Eedenissä taas Leonoren povelleni painaa saan."
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

"Valhetta sun kieles valaa! Lähde, ikiyöhös palaa
sinne väisty, missä myrsky yhä kiitää raivoaan!
Nokkas sydämeeni hamaan iskit, henkeni löit lamaan,
silmäs tuskaan yhteen, samaan naulitsee mun taiallaan!
Häivy, ettei yksikään sulka käynnistäs jää kertomaan!"
Korppi huus: "Ei milloinkaan."

Turhaan pyydän armahdusta, järkkymättä korppi musta
istuu päässä veistokuvan, hievahda ei paikaltaan.
Unelmissaan vain se mailla hornan liikkuu irvokkailla,
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan

-------

Tällainen oli Edgar Allan Poen kauhu-unien musta korppi.
Pitkä runo  jota varmaan harva jaksoi lukea kokonaan.


Ehdotan kuitenkin lukijalle, 
että parasta lukea päivällä ja tunnelman luomiseksi ääneen,
 silloin tuntee runon aiheuttamat kylmät
 väreet, mutta voi silti nukkua yönsä levollisesti!